—
Alhaalta ylös – Yhdessä pystymme mihin vain!
Olen vakuuttunut siitä, että avaimet yhteiskunnalliseen muutokseen löytyvät ruohonjuuritasolta. Erilaisista yhteisöistä ja järjestöistä, kaveriryhmistä ja kollektiiveista, verkostoista ja porukalla yhteen hiileen puhaltamisesta. Esimerkiksi kuntapolitiikasta vastaavat lopulta valtuustot ja lakimuutoksista päätetään eduskunnassa: mutta kuka näitä instituutioita olisi kirittämässä ja vaatimassa päättäjiltä muutosta nykytilaan, jolleivat tavan kansalaiset, yhdessä kukin omista lähtökohdistaan ja omasta eletystä elämästään käsin.
En myöskään perusta sellaisesta hierarkioita korostavasta puheesta, jossa erilaisilla liikkeillä oletetaan automaattisesti olevan jonkinlaisia johtohahmoja; tai odotetaan liikkeiden ja yhteisöjen toiminnan olevan jollain lailla ylhäältä käsin luotsattavissa. Uskon enemmän yhdessä tekemiseen. Siihen, että vaikka jonkinlaisia hierarkioita olisikin, parhaat ja merkittävimmät asiat syntyvät silloin, kun toiminnan suunta on alhaalta ylös eikä ylhäältä alas.
Oikeus olla -kansalaisaloite on erinomainen osoitus yhteisölähtöisen toiminnan voimasta
Vaikka on suuri harmi, että vähemmistö joutuu näkemään valtavasti vaivaa ja tekemään välillä aika yksin töitä omien oikeuksiensa puolustamiseksi, en voi lakata hämmästelemästä ja iloitsemasta yhteisömme sinnikkyydestä ja määrätietoisuudesta. Kansalaisaloitteen kirjoittamisen ja sitä edeltäneen taustatyön, aloitekampanjan suunnittelemisen, erilaisten materiaalien, somepostausten ja mielipidekirjoitusten kirjoittamisen ja julkaisun, tiedon levittämisen ja aloitteen allekirjoittamisesta muistuttelun on toteuttanut kaiken kaikkiaan kymmenistä transyhteisön jäsenistä koostuva työryhmä. Tämän lisäksi aloite sai keväällä valtavasti huomiota sosiaalisessa mediassa niin transihmisten, kuin heidän liittolaistensakin ansiosta.
Kansalaisaloite keräsi lopulta lähes 70 000 allekirjoitusta. Sen ympärillä pyöritetty kampanja toi uudella tavalla laajaan tietoisuuteen nykyiseen translakiin sekä hallituksen kaavailemaan lakiesitykseen liittyviä epäkohtia, ja aloite sai tuekseen useita puolueita, puoluepoliittisia järjestöjä ja yli sata muuta järjestöä, yritystä ja toimijaa.
Miten tämä saatiin aikaan?
Näin valtavan projektin äärellä suuri voimavara löytyy kirkkaasti ja vahvasti jaetuista päämääristä. Translain uudistamisessa on kyse jostakin henkilökohtaisesta, suoraan itseä ja omia läheisiä koskettavasta asiasta. Aloite ja sitä eteenpäin vievä kampanja syntyivät suoraan transyhteisön omasta halusta ja kipeästä tarpeesta transihmisten itsemääräämisoikeutta kunnioittavalle lakimuutokselle.
Samalla toimeen tarttuminen ja jonkin tavoitteen konkretisoituminen pala palalta innostaa. “Hei, me oikeasti tehdään tämä” -fiilis, kun jonkin projektin saa liikkeelle, on uskomaton. Ensimmäiset nytkähdykset eteenpäin saavat parhaimmillaan aikaan positiivisen ja jatkuvasti uutta voimaa tuovan lumipalloefektin. Ja kun töitä tehdään, omasta porukasta löytyvän osaamisen tunnistaminen ja porukan jäsenten kannustaminen käyttämään taitojaan luo hyvää tekemisen meininkiä. Samoin tilan antaminen uuden opettelulle ja omien rajojen testaamiselle. Näistä seuraavat onnistumisen kokemukset lisäävät motivaatiota ja intoa.
Kuinka lopulta saadaan kaikki mukaan tekemään ja osallistumaan?
Hyvän yhteishengen rakentamisen ja lämpimän, innostavan ilmapiirin luomisen lisäksi on paljon keinoja, joilla yhteisön toimintaa voi muokata avoimemmaksi niin, että mahdollisimman moni pääsisi mukaan itselleen sopivilla tavoilla. Turvallisemman tilan periaatteiden noudattaminen, saavutettava viestintä (mm. selkeän ja yleistajuisen kielen käyttäminen ja alt-tekstien eli kuvailutekstien lisääminen kuvasisältöjen yhteyteen) ja tapahtumien järjestäminen mahdollisimman esteettömissä tiloissa ovat keinoja, joilla lähteä liikkeelle.
Yhteisöissä on mielestäni tärkeä pysähtyä pohtimaan sitä, keiden ääni niissä kuuluu ja millaiset mahdolliset kompastuskivet voivat estää yhteisön kasvamista moninaisemmaksi ja moniäänisemmäksi.
Varmasti jokaisella yhteisöllä on opittavaa siitä, kuinka jokainen järjestö-, vapaaehtois- tai aktivismitoiminnasta kiinnostunut ihminen kokisi sekä olonsa tervetulleeksi, että ylipäätään kykenisi osallistumaan eri yhteisöjen toimintaan. Esimerkiksi tiedostamme Trans ry:ssä toimintamme olevan yhä pitkälti hyvin valkoista ja valkoisten ihmisten lähtökohdista käsin toteutettua. Olemme puhuneet järjestön sisällä jo tovin yhdenvertaisuussuunnitelman ohella antirasistisen strategian luomisesta ja toivomme, että pääsisimme toteuttamaan näitä aikeita tulevan toimintakauden aikana. Juuri meidän toiminnassamme on hyvä muistaa myös esimerkiksi se, että moniperustaista syrjintää kohtaavat transihmiset ovat paljon haavoittuvammassa asemassa, kuin sukupuolta lukuunottamatta muutoin valtaväestön normeihin sopivat ihmiset.
Olen vahvasti sitä mieltä, että muiden inklusiivisuutta ja lähestyttävyyttä lisäävien keinojen lisäksi aktivismi- ja järjestötoiminnassa olisi tärkeää pyrkiä vastustamaan entistä hanakammin yhteiskunnassamme leijuvaa suorittamis- ja burnout-kulttuuria. Se, että yhteisötoiminta polttaa ihmisiä loppuun ei ole kovin feminististä, eikä lopulta ole kenenkään edun mukaista väsyttää itseään aivan näännyksiin vapaaehtoistyöllä. Vaikka esimerkiksi tärkeä ja tarpeellinen ympäristönsuojelu-, ilmasto- ja ihmisoikeustyö ei valitettavasti tästä maailmasta ihan heti lopu, olisi tärkeää muistaa muistuttaa sekä itseään että ympärillään toimivia ihmisiä siitä, ettei kukaan voi kannatella harteillaan koko maailman painoa. Etenkään yli oman jaksamisen rajojen. Erilaisissa yhteisöissä tehtävä työ voi ja sen on usein hyväkin olla korkealle tähtäävää ja kunnianhimoista, mutta yhteisön ja sen jäsenten resursseihin on tärkeää suhtautua realistisesti ja lempeästi.
Eri yhteisöissä ei kannata myöskään aliarvioida kiittämisen merkitystä. Korulauseet siitä, että aktivismissa ja vapaaehtoistyössä itse työn tekeminen ja sen tulokset olisivat se paras ja tärkein kiitos, ovat puppua. Moni meistä on valmis tarttumaan toimeen, pyrkimään luomaan hyvää ja auttamaan muita paljon ja pyyteettömästi. Siitä huolimatta ja juuri siksi kiittäminen, kehuminen ja toisten työlle tunnustuksen antaminen ovat äärimmäisen tärkeitä asioita, eikä niitä kannata kaiken touhuamisen keskellä unohtaa.
Siinä missä ihmisenä olo muutenkin on jatkuvaa opettelua, vaatii myös erilaisissa ryhmissä ja yhteisöissä toimiminen ja niiden voimin maailman muuttaminen avoimuutta oppimiselle ja näiden ryhmien ja yhteisöjen kehittämiselle. Muita ihmisiä kuuntelemaan pysähtyminen vaatii taitoa, samoin myös erilaisten perinteiden ja yhteisön sisäisten tottumusten tarkastelu kriittisesti.
Kun opettelemme toimimaan toistemme kanssa ja luomaan yhteisöistämme yhä inklusiivisempia ja turvallisempia, pystymme yhdessä vaikka mihin.
Valo Vesikauris on helsinkiläinen feministi, aktivisti, Trans ry:n puheenjohtaja sekä sukupuolen moninaisuuden ja transihmisten ihmisoikeuksien asiantuntija. Hänellä on pitkä tausta järjestötoiminnassa ja nuorisotyön parissa, ja nuorten yhteiskunnallinen osallistuminen sekä kansalaisvaikuttamisen monet muodot ovat hänen sydäntään lähellä.
Mielenosoituskuva: Tinksu Wessman,
Valon henkilökuva: Vilma Rimpelä