—
Keväällä 2021 maailman talousfoorumi nosti luontokadon vakavuudeltaan jo neljänneksi ihmiskuntaa uhkaavaksi riskiksi heti pandemioiden, ilmastonmuutoksen ja joukkotuhoaseiden jälkeen(1). Tunnistetuista riskeistä huolimatta luonnon ja sen tuottamien ekosysteemipalveluiden kato on hallitustenvälisen luontopaneelin (IPBES) mukaan nyt nopeampaa kuin koskaan(2), ja Suomen lajien uhanalaisuusarvioinnin perusteella luonto köyhtyy myös Suomessa(3). Helmikuussa 2021 ekonomisti Dasgupta painotti Luonnon monimuotoisuuden taloustiede -raportissa(4), että luonto on ihmiskunnan tärkein pääoman laji, ja että luontopääomaa köyhdyttämällä saavutettu taloudellinen hyöty on lyhytnäköistä ja kestämätöntä.
Luontokadon pysäyttäminen ja luonnon kokonaisheikentymättömyyden, saati luontopositiivisuuden saavuttaminen ei ole realistisesti mahdollista ilman luontohaittojen hyvitystä eli ekologista kompensaatiota.
Sisältö:
1. Mitä ymmärrämme ekologisella kompensaatiolla?
2. Mistä tiedämme tulevatko haitat aidosti hyvitettyä?
3. Luontopositiivisuus – mitä se on ja kuinka siihen päästään?
4. Haittojen ja hyvityksen vaihdannan valuuttana luontotyyppihehtaari
6. Suomen edelläkävijyyttä vahvistamassa
1. Mitä ymmärrämme ekologisella kompensaatiolla?
Ekologinen kompensaatio tarkoittaa luonnolle aiheuttamiemme haittojen hyvitystä luonnolle itselleen (5). Luontohaitat ovat selkeimmillään esimerkiksi rakennusprojekteissa, joissa rakennettavan infrastruktuurin kuten omakotitalojen, junaratojen, metsäautoteiden tai vaikka tuulivoimaloiden alle jää luontoa pysyväisluontoisesti. Luontohaittaa syntyy myös esimerkiksi metsätaloudellisissa metsien hakkuissa ja ehkä kaikkein näkymättömimpiä mutta arvaamattoman suuria voivat olla kulutuksemme aiheuttamat luontohaitat, jotka ulkoistamme maailmalle kansainvälisen kaupan välityksellä.
Luonnon kannalta on tietenkin parasta, jos haittoja ei ensinkään aiheutettaisi. Globaalisti(6), mutta ainakin seuraavan vuosikymmenen ajan myös Suomessa(7), väestön määrä kasvaa, mikä lähes vääjäämättä johtaa lisääntyvään infrastruktuurien tarpeeseen. Kun samalla kehittyvien maiden kulutustaso nousee, eikä Suomessakaan ole helppoa saada poliittista konsensusta kulutuksen kohtuullistamisesta, on selvää, että luontohaittojen aiheuttamisen totaalinen lopettaminen ei ole realismia. Silti luonnon kokonaisheikentymättömyyteen voidaan päästä.
Ainoa tunnettu keino kokonaisheikentymättömyyden saavuttamiseksi on haittojen lievennyshierarkian(8) noudattaminen kaikessa haittoja aiheuttavassa toiminnassa. Ekologinen kompensaatio lasketaan osaksi lievennyshierarkiaa ja siitä puhutaan, kun haittoja hyvitetään luonnolle jossain toisessa paikassa, eli kun luonnon tilaa parannetaan suunnitelmallisesti haitta-alueen ulkopuolellla(5,9).
Lievennyshierarkialla tarkoitetaan sitä, että ennen kompensaatiota tulee pyrkiä kokonaan välttämään haittojen aiheuttamista ja minimoida haittoja, joita ei voida kokonaan välttää. Perinteiseen lievennyshierarkiaan kuuluu lisäksi haittojen korjaaminen eli haitta-alueen ennallistaminen ennen hyvitettävän jäännöshaitan laskemista.
Haittojen korjaamisen huomioiminen laskennassa on luonnon kokonaisheikentymättömyyden ja luonnon tilan parantamisen kannalta perinteisen hierarkian heikkous, koska korjaaminen tapahtuu usein vasta kaukana tulevaisuudessa hankkeen päättymisen jälkeen. Parempi luonnon kannalta on, että haittojen määrä lasketaan ja tarvittavat hyvitykset tuotetaan ekologisella kompensaatiolla ennen paikallista haittojen korjaamista(10). Palaan tähän heikkouteen vielä tuonnempana.
Ekologinen kompensaatio voi tapahtua ennallistamalla aiemmin heikennettyjä alueita tai suojelemalla heikennyspaineen alaista luontoa. Esimerkkinä voidaan mainita soiden vesitalouden ennallistaminen ojia tukkimalla ja avoimuuden palauttaminen kuivatuksen seurauksena syntyneen ylimääräisen puuston poistolla.
Suomessa metsätalouden näkökulmasta hakkuukypsillä metsillä on korkea todennäköisyys tulla hakatuksi ja tästä syystä vanhoja metsiä suojelemalla saadaan tuotettua aitoja hyötyjä, kunhan pidetään huoli, että kaikki asiaan liittyvät haasteet tulevat tarkastelun alle ja haitan ja sen kumoamiseksi tarvittavien hyvitysten määrä arvioidaan oikein.
2. Mistä tiedämme tulevatko haitat aidosti hyvitettyä?
Ekologisen kompensaation ajatus on yksinkertainen, mutta käytännön toteutus niin, että lopputulos on luontoa kokonaisuudessaan heikentämätön, on osoittautunut haastavaksi. Luontohaittojen ja hyötyjen arvioimisessa ja tasapainotuksessa auttaa rakenteinen lähestymistapa, jossa systemaattisesti pohditaan noin viittätoista kysymystä(11), jotka kaikki vaikuttavat siihen, tulevatko haitat aidosti hyvitetyksi.
Jäsentämällä luonto kolmen pääulottuvuuden kautta, mitä (luonnon monimuotoisuus), missä (tila) ja milloin (aika), auttaa ekologisen kompensaation määrittämisessä. Luontohaitat voidaan määrittää kysymällä, mitä menetetään, missä ja milloin. Luontohyödyt voidaan määrittää kysymällä mitä saadaan lisää, missä ja milloin. Lisäksi on tavoitteisiin ja hyvitysten tuottamisessa käytettävien ennallistamis- ja suojelutoimenpiteiden ominaispiirteisiin liittyviä kysymyksiä.
Kysymyksiin annettavien vastausten vaikutus kompensaation toteutumiseen ei välttämättä ole ollenkaan itsestään selvä. Hyvänä esimerkkinä on haittojen ja hyötyjen laskennassa ehdottomasti tarvittava päätös siitä, mikä on arvioinnin aikaväli.
Arvioinnin aikaväli tarkoittaa ajanjaksoa, jonka kuluessa kaikki haitat tulevat hyvitetyksi. Kysymys on oleellinen koska haitan aiheuttaminen nopeasti on helppoa, mutta hyötyjen tuottaminen riippuu luonnon palautumiskyvystä ja on väistämättä ja poikkeuksetta hidasta.
Jos arvioinnin aikaväli on lyhyt, esimerkiksi 5 vuotta, ehtii vain pieni osa ennallistamisen käynnistämästä luonnon palautumisesta toteutua, mikä kasvattaa kokonaisheikentymättömyyteen tähtäävään hyvitykseen tarvittavaa pinta-alaa. Pitkä arvioinnin aikaväli, esimerkiksi 50 vuotta, heikentää kompensaation uskottavuutta. Tällöin hyvitysten ja haittojen tasapaino saavutetaan vasta hyvin kaukana tulevaisuudessa. 50 vuoden ajanjakson liiallisen pituuden havainnollistamiseksi voidaan todeta, että se on noin puolet itsenäisen Suomen historiasta.
Toisena esimerkkinä voidaan mainita kysymys hyvitysalueiden pysyvyydestä. Koska suuri osa haitoista on pysyväisluontoisia tai vähintään hyvin pitkäaikaisia, on pysyvyys keskeinen vaatimus, jotta kokonaisheikentymättömyys on mahdollinen ja uskottava. Tästä syystä hyvitysalueet on syytä asettaa luonnonsuojelulain mukaiseen pysyvään suojeluun.
Muut kysymykset, joiden huomioiminen on edellytys aidon kokonaisheikentymättömyyden saavuttamiselle, sisältävät esimerkiksi hyötyjen lisäisyyden, suojelun seurauksena tapahtuvan haittojen vuodon, viivästyneen hyvityksen nykyarvolaskennan, ennallistamisen ekologisen vasteen, ennallistamisen ekologisen vasteen epävarmuuden ja suojeluhyvityksen laskennassa käytettävän luonnon heikentymisen taustatrendin.
Näiden kysymysten kautta rakenteistettu lähestymistapa perustuu toisistaan riippumattomien kertoimien käyttöön, joilla haittojen hyvitykseen tarvittavaa pinta-alaa kasvatetaan kokonaisheikentymättömyyden saavuttamiseksi. Kertoimiin perustuvassa lähestymistavassa jokainen kysymys lisää osakertoimen, jonka suuruus on vähintään yksi. Tämä tarkoittaa sitä, että yhdenkin kysymyksen huomioimattomuus lisää todennäköisyyttä, että hyvitysalue jää liian pieneksi, jotta haitat tulisivat täysimääräisesti ja oikein hyvitetyksi.
Vaikka haitan ja hyvityksen pinta-alojen suhde riippuu monesta tekijästä, on selvää, että hyvitysalojen tulee lähes poikkeuksetta olla moninkertaisia haitta-aloihin verrattuna, jotta luonnon kokonaisheikentymättömyys toteutuu.
3. Luontopositiivisuus – mitä se on ja kuinka siihen päästään?
Luontopositiivisuus tarkoittaa sitä, että luonnon tilaa parannetaan siitä mitä se nyt on. Ekologisen kompensaation kohdalla se tarkoittaa sitä, että hyvitys toteutetaan suurempana kuin mitä kokonaisheikentymättömyys vaatii, minkä seurauksena haittojen ja hyvitysten tasapainolaskennan lopputulema on luonnon kannalta positiivinen. Toisin sanoen, hyvitys ylikompensoi haitat.
Luontopositiivisuuden saavuttaminen osana kompensaatioita edellyttää syvällistä ymmärrystä ekologisen kompensaation välttämättömien kysymysten ominaisuuksista. Yksinkertaisin tapa saavuttaa luontopositiivisuus sen jälkeen, kun on määritetty edellä kuvattujen kysymysten avulla kokonaisheikentymättömyyteen tarvittava hyvityspinta-ala on kasvattaa hyvityksen suuruutta määräämällä kokonaisheikentymättömyyden päälle vielä ylikompensaatiokerroin. Ylikompensaatiokerroin tarkoittaa sitä, että kertoimen ollessa esimerkiksi 1,3, tehdään hyvitystoimenpiteitä 30 % laajemmalla pinta-alalla kuin mitä pelkkä kokonaisheikentymättömyyden tavoittelu vaatisi.
Kaksi muutakin reittiä luontopositiivisuuteen on. Toinen liittyy edellä esimerkkinä käytettyyn arvioinnin aikaväliin, jonka asettaminen on edellytys haittojen ja hyötyjen tasapainotukselle. Jos aikaväliksi valitaan esimerkiksi 30 vuotta, on selvää, että hyvityksinä ennallistettava kohde ei aikavälin aikana kerkeä palautumaan täydelliseen luonnontilaan, vaan luonto jatkaa palautumistaan vielä vuosikymmeniä arvioinnin aikavälin päätyttyä. Kun muistetaan, että hyvitysalueiden tulee olla myös pysyviä, johtavat arvioinnin aikaväli ja hyvitysalueiden pysyvyys pidemmällä tähtäimellä väistämättä luonnon tilan paranemiseen ja luontopositiivisuuteen.
Lyhyempi arvioinnin aikaväli johtaa suurempaan luontopositiivisuuteen ja on luonnon kannalta toivottavaa, mutta toisaalta liian lyhyt arvioinnin aikaväli voi asettaa hyvitysten konkreettiselle toteuttamiselle kohtuuttoman mittavat vaatimukset vaikeuttaen niiden hyväksyttävyyttä.
Kolmas tapa, jolla luontopositiivisuutta voidaan tavoitella, on alussa kuvatun perinteisen lievennyshierarkian heikkouden kääntäminen vahvuudeksi. Tämä tehdään niin, että haittojen paikallisen korjaamisen ei lasketa alentavan kokonaisheikentymättömään tulokseen vaadittavaa ekologisen kompensaation määrää, vaan kaikki luontohaitat hyvitetään muiden toimenpiteiden avulla. Haittojen paikallisesta korjaamisesta ei kuitenkaan luovuta, vaan se toteutetaan kuten ennenkin. Erona on, että sitä ei käytetä perinteisen ajattelun mukaisesti hyvitettävien haittojen pienentämiseen, vaan sitä käytetään luontopositiivisuuden saavuttamiseen.
4. Haittojen ja hyvityksen vaihdannan valuuttana luontotyyppihehtaari
Luontohaittojen suuruuden arvioinnissa on erotettava:
- pinta-ala, jolla luontohaittaa aiheutetaan
- haitta-alueen ekologinen kunto ennen heikennystä
- haitan voimakkuus eli se kuinka suuri osa tarkasteltavan kohteen ekologisesta kunnosta hävitetään pinta-alayksikköä kohden
- sekä näiden avulla laskettava haitta luontotyyppihehtaareina mitattuna.
Luontotyyppihehtaarilla tarkoitetaan kunkin luontotyypin täysin luonnontilassa olevaa yhtä hehtaaria. Täysin luonnontilassa olevan yhden hehtaarin luontotyyppihehtaari arvo on 1 ja täysin tuhotun alueen luontotyyppihehtaariarvo arvo on 0.
Oletetaan esimerkin vuoksi, että hanke aiheuttaa luontohaittaa 10 ha pinta-alalla. Oletetaan edelleen, että hankealuetta on jo entuudestaan heikennetty 40 %, joka tarkoittaa, että kunkin hehtaarin tämänhetkinen luontotyyppihehtaariarvo on 1 – 0,4 = 0,6.
Hankkeen aiheuttama heikennys on usein osittainen eli se ei tuhoa haitattavia hehtaareita kokonaan. Näin on esimerkiksi metsien hakkuiden kohdalla. Tästä syystä myös aiheutetun haitan suuruus on arvioitava erikseen.
Oletetaan, että hankkeen aiheuttama haitta heikentää kunkin hehtaarin kuntoa 30 %. Esimerkin ja siinä oletettujen arvojen merkitys on siinä, että niiden avulla voidaan havainnollistaa, kuinka hankkeen aiheuttama haitta voidaan laskea habitaattihehtaareina:
haitta habitaattihehtaareina = haitta-alueen pinta-ala × haitta-alueen keskimääräinen kunto ennen heikennystä × hankkeen aiheuttama heikennyksen määrä osuutena hankealueen kunnosta = 10 × 0,6 × 0,3 = 1,8.
Tässä esimerkissä hankkeen aiheuttama luontohaitta 10 hehtaarin hankealueella on siis 1,8 luontotyyppihehtaaria. Tasapainolaskentaa varten sekä haitat että hyödyt muutetaan luontotyyppihehtaareiksi. Kokonaisheikentymättömyyden saavuttamiseksi haitan ja hyödyn luontotyyppihehtaarien on oltava yhtä suuret kaikkien asiaan vaikuttavien kysymysten ja niistä juontuvien kertoimien huomioimisen jälkeen.
Kuten hankkeen aiheuttama haitta, ennallistamisen ja suojelun tuottama hyöty on myös poikkeuksetta osittainen. Yhden hehtaarin ennallistaminen tuottaa hyödyn, joka on murto-osa täydestä luontotyyppihehtaarista sen vuoksi, että ennallistettava alueen kunto ei ennallistamisen hetkellä tyypillisesti ole 0, ja sen vuoksi että käytettävän arvioinnin aikavälin puitteissa luonto ei tule saavuttamaan luonnontilaa eli kuntoa 1. Luontotyyppihehtaari on oivallinen valuutta haittojen ja hyötyjen tasapainolaskentaan, mutta myös muita mahdollisia valuuttoja on olemassa.
5. Onko kyse viherpesusta?
Oikein ja rehellisesti toteutettuna kyse ei ole viherpesusta; vilpillisesti toteutettuna kyse voi olla viherpesusta. Viherpesu on sukua valkopesulle, jolla viitataan minkä tahansa virheiden tai rötösten peittelemiseen. Viherpesussa kyse on siis vilpillisestä viestinnästä eli valehtelusta.
Ekologinen kompensaatio itsessään ei ole viherpesua vaan sillä yksinkertaisesti kuvataan prosessia, jossa minkä tahansa hankkeen aiheuttamat luontohaitat hyvitetään luonnolle. Voittoa tavoittelevat toimijat voivat pyrkivät taloudellisesti hyötymään ekologisesta kompensaatiosta lupaamalla, että ne aikovat hyvittää aiheuttamansa haitat. Hyötymispyrkimyksessä itsessään ei ehkä ole mitään moitittavaa niin kauan kuin luvatut hyvitykset rehellisesti toteutetaan. Viherpesuksi ja moitittavaksi lupaus muodostuu, kun puheet ja teot eivät kohtaa.
Vilpin eli viherpesun ollessa mahdollista, joku siihen myös syyllistyy. Ekologisen kompensaation lupauksesta on toimijalle hyötyä koska toimija voi väittää olevansa parempi tai tekevänsä enemmän kuin muut. Toisin sanoen, koska haittojen hyvitys ei vielä ole valtavirtaa, massasta voi erottua edelläkävijänä lupaamalla haittojen hyvitys oli lupaus tarkoitus pitää tai ei.
Tästä juontuu viherpesuongelmaan myös selvä ratkaisu: tehdään luontohaittojen hyvittämisestä kaikille haittaajille velvoittavaa. Kun kaikilla on yhtäläinen velvollisuus hyvittää aiheuttamansa luontohaitat, ei hyvityslupauksella enää synny paremmuutta tai edelläkävijyyttä ja viherpesun mahdollisuus häviää. Tai ainakin viherpesun olemus muuttuu, sillä vaikka luonnon kokonaisheikentymättömyys tai velvoitettu taso ylikompensaatiota saavutetaan, edelleen on aina mahdollista jatkaa kilpailua lupauksilla suuremmasta ja suuremmasta luontopositiivisuudesta.
Toisinaan yhteiskunnallisessa keskustelussa törmää myös väitteisiin, että ekologiset kompensaatiot ovat anekauppaa. Pelätään kompensaatioiden tarjoamisen johtavat siihen, että haittoja ei enää tarvitse välttää ja kompensaatiot antavat luvan tuhota. Tosiasiassa lähes kaiken infrastruktuurin rakentamiseen meillä tarvitaan kyllä lupa, mutta luvitusta ohjaava pääperiaate on, että lupa on myönnettävä, jos erityistä syytä sen eväämiseen ei ole. Tyypillisesti tavanomaiseen luontoon kohdistuvaa luontohaittaa ei lasketa tällaiseksi erityiseksi syyksi. Käytännössä meillä siis on jo lupa tuhota, eikä ekologinen kompensaatio voi sellaista enää antaa.
Käytännössä meillä siis on jo lupa tuhota, eikä ekologinen kompensaatio voi sellaista enää antaa.
Anekauppaväitteessä vaikuttaa olevan kyse myös siitä, että epäillään lupaviranomaisen olevan taipuvainen selvistä luvituksen periaatteista huolimatta myöntämään lupa helpommin toimijalle, joka tarjoaa edes vähäisiä ekologisia kompensaatioita lupaprosessin yhteydessä. Anekaupan estämiseksi, kompensointi tulee pitää erillään itse lupaharkinnasta, eikä kompensaation varjolla saa avata suojelualueita hävitykselle. Sen sijaan, kun lupaharkinta on tehty, tulee kaikissa hankkeissa luvan saaja poikkeuksetta velvoittaa kompensoimaan aiheuttamansa haitta luonnolle.
Luontohaittojen velvoittavalla hyvityksellä olisi myös haittoja ennakoivasti pienentävä vaikutus. Näin siksi, että velvoittavat haittojen hyvitykset tekevät näkyväksi haittaamisen kustannukset ja suurin osa toimijoista välttää turhia kustannuksia. Tämä johtaa haittojen välttämiseen ja minimointiin ja näin velvoittava kompensaatio itseasiassa ohjaisi toimijoita tiukemmin omaehtoisesti noudattamaan haittojen lievennyshierarkiaa.
6. Suomen edelläkävijyyttä vahvistamassa
Suomen Akatemian Strategisen Tutkimuksen Neuvosto valitsi syyskuussa 2021 rahoitettavaksi yhteensä noin seitsemän miljoonan euron kuusivuotisen Boost for biodiversity offsets -konsortion, joka edistää ekologisen kompensaation valtavirtaistamista Suomessa. Konsortiossa pureudutaan ekologinen kompensaation rooliin oikeudenmukaisessa siirtymässä kohti luonnon kokonaisheikentymättömyyttä ja luontopositiivisuutta. Konsortiota johtaa allekirjoittanut ja varajohtajana toimii Helsingin yliopiston Atte Moilanen. Päätutkijoina ovat lisäksi Suvi Huttunen ja Minna Pappila Suomen ympäristökeskuksesta, Heini Kujala Helsingin yliopistosta, Panu Halme Jyväskylän yliopistosta ja vuorovaikutuksesta vastaa Jonna Kangasoja Akordi oy:stä.
Konsortio tutkii ekologisen kompensaation sosiaalisia ja kulttuurisia vaikutuksia, ja analysoi, mitä muutoksia suomalaisessa oikeudellisessa kehyksessä, mukaan lukien lainsäädännössä, vaaditaan kokonaisvaltaisen ja oikeudenmukaisen kompensaatiosysteemin luomiseksi.
Konsortio kehittää tarvittavat laskenta- ja raportointiohjelmistot, joita ekologisen kompensaation toteuttaminen reaalimaailmassa vaatii ja yhteistyössä ympäristöministeriön kanssa rakentaa kansallisen kompensaatiorekisterin kompensaatioiden kirjanpitoa ja seurantaa varten. Lisäksi konsortio kehittää organisaatioille niiden talouskirjanpitoon perustuvan menetelmän hankintojen ja kulutuksen kautta ulkoistettujen luontohaittojen arviointiin ja perustaa Jyväskylän ja Lahden kaupungeista elävät laboratoriot, joissa ekologisia kompensaatioita kokeillaan monitahoisissa kaupunkiorganisaatioissa.
Luontokadon pysäyttäminen ja luonnon kokonaisheikentymättömyyden, saati luontopositiivisuuden saavuttaminen ei ole mahdollista ilman ekologista kompensaatiota. On aika siirtyä ekologisen kompensaation perusteettomasta ongelmoinnista kohti toimivaa sääntelyyn perustuvaa toteutusta. Paraikaa uudistettavassa luonnonsuojelulaissa onkin ehdotettu ekologisen kompensaation pelisääntöjä ja velvoitteita. Uudistus on tarpeellinen. Se parantaa jo suojeltujen luontoarvojen säilymistä ja on tärkeä päänavaus suomalaisessa oikeudellisessa kehyksessä kohti kokonaisvaltaisen ja oikeudenmukaisen kompensaatiosysteemin säätämistä.
Janne S. Kotiaho
Kirjoittaja on ekologian professori ja resurssiviisausyhteisö JYU.Wisdomin johtaja Jyväskylän yliopistossa. Kotiaho on myös Suomen Luontopaneelin puheenjohtaja.
Lähteet:
- https://www.weforum.org/reports/the-global-risks-report-2021
- https://ipbes.net/global-assessment
- https://www.ymparisto.fi/fi-fi/luonto/lajit/uhanalaiset_lajit/Suomen_lajien_Punainen_lista_2019
- https://www.gov.uk/government/publications/final-report-the-economics-of-biodiversity-the-dasgupta-review
- Moilanen, A. ja Kotiaho, J.S. 2017. Ekologisen kompensaation määrittämisen tärkeät operatiiviset päätökset. Suomen ympäristö 10/2017. http://urn.fi/URN:ISBN:978-952-11-4754-8
- https://population.un.org/wpp/Publications/Files/WPP2019_Volume-I_Comprehensive-Tables.pdf
- https://www.tilastokeskus.fi/til/vaenn/2021/vaenn_2021_2021-09-30_fi.pdf
- https://www.iucn.org/sites/dev/files/import/downloads/bdoffsets.pdf
- Moilanen, A. ja Kotiaho, J.S. 2018. Planning biodiversity offsets. TemaNord 2018: 513. http://urn.kb.se/resolve?urn=urn:nbn:se:norden:org:diva-5223
- Moilanen, A. & Kotiaho, J.S. 2020. Three ways to deliver a net positive impact with biodiversity offsets. Conservation Biology. https://conbio.onlinelibrary.wiley.com/doi/abs/10.1111/cobi.13533
- Moilanen, A. ja Kotiaho, J. S. 2018. Fifteen operationally important decisions in the planning of biodiversity offsets. Biological Conservation. https://www.sciencedirect.com/science/article/pii/S0006320718310668