Hyppää sisältöön
|
Etsi
|
|

Analyysi: Taloussääntöjen muodonmuutos monikriisin aikana – Suomessa katse on edelleen velassa, Euroopassa laajemmin pelikentässä

— Analyysi, Blogi

Suomalaisilla on erityinen suhde velkaan. Ei ole hetkeä, jolloin valtiovarainministeriö ei olisi huolissaan velkaantumisesta, media julkaisee tasaisesti juttuja Suomen julkisvelasta ja suhtautuminen velkaan on yksi keskeisimpiä suomalaista talouspolitiikkaa ohjaava tekijä. Kysymys valtion velkaantumisesta on noussut jälleen pöydälle, kun valtion velanhoitokulut ovat lähteneet nousuun keskuspankkien kiristäessä rahapolitiikkaa vastatakseen nopeasti kiihtyneeseen inflaatioon. 

Poliittisen talouden väitöskirjatutkija Antti Ronkainen käy raportissa läpi velkaan ja laajemmin talous- ja rahapolitiikan ohjaukseen liittyviä institutionaalisia järjestelyitä ja niiden muutoksia Suomessa ja Euroopassa koronapandemian ja Ukrainan sodan aloittamien mullistusten myötä. Elämme monikriisien aikaa, jossa geopoliittisten jännitteiden, ilmastonmuutoksen, energiakriisin, elinkustannuskriisin ja tulevan taantuman myötä paineet investointien lisäämiseen kasvavat merkittävästi. Suomalainen ja eurooppalainen keskustelu velkaantumisesta vaikuttavat tulevan kuitenkin kuin eri planeetoilta: siinä missä Suomessa halutaan takaisin vanhaan kehysbudjetointiin ilman suurempia uudistuksia, Euroopassa ollaan varautumassa laajempaan sääntöpohjaisen taloushallinnan uudistukseen. 

Sen lisäksi, että uudessa ympäristössä paineet julkisten menojen kasvattamiselle ovat kovat, inflaatio voi jäädä pysyvästi korkeammalle tasolle. Vanhat ideat taloudellisesta ohjauksesta, jossa finanssipolitiikkaa ohjaavat tiukat velkasäännöt ja rahapolitiikkaa keskittyminen pelkästään hintavakauteen, sopivat kuitenkin huonosti monikriisiin vastaamiseen. Paluu vanhaan talouspolitiikan työnjakoon voi siten olla jopa tuhoisaa. Yksittäisten mittarien sijaan tulisikin keskittyä laajemmin siihen, miten hallitukset ja keskuspankit, mutta myös työmarkkinajärjestöt, vastaisivat mahdollisimman koordinoidusti nykyiseen monikriisiin. Tämä ei ole mahdollista ilman olosuhteissa tapahtuneiden muutosten havaitsemista. Vaikka Suomessa halutaan palata vanhaan normaaliin, ensi talvi voi kuitenkin laittaa kevään eduskuntavaalien vaalikeskustelut vielä moneen kertaan uuteen uskoon. 

Sisältö:

1. Velkaantumista rajoittavat suomalaiset ja eurooppalaiset käytännöt sekä niihin tehdyt poikkeukset eurokriisistä Ukrainan sotaan

2. Menokehyksiin paluu ja vakaussopimuksen uudistaminen

3. Pysyvämmät inflaatiopaineet ja nollakorkojen loppu?

4. Uudet talouspolitiikan ideat

1. Velkaantumista rajoittavat suomalaiset ja eurooppalaiset käytännöt sekä niihin tehdyt poikkeukset eurokriisistä Ukrainan sotaan

Suomen talouspolitiikkaa rajoittavat sekä kansalliset että eurooppalaiset käytännöt, talouspolitiikan ohjausmallit ja säännöt. 

Suomessa on ollut vuodesta 1991 lähtien käytössä valtiontalouden kehysbudjetointi, jonka tarkoitus on rajoittaa valtion menoja ja siten myös velkaantumisen kasvua. Valtiovarainministeriö julkaisee yleensä jo hyvissä ajoin ennen eduskuntavaaleja arvionsa julkisen talouden tilanteesta ja erityinen kehystyöryhmä valmistelee kehysmenettelyn periaatteita. Viime kädessä kuitenkin puolueet päättävät koko hallituskautta koskevan menokehyksen suuruudesta sekä kehysmenettelyn säännöistä hallitusneuvotteluissa. Kehysbudjetointi on näin ollen Suomessa poliittinen käytäntö. Kehysmenettely koskee ainoastaan budjetin menopuolta, eikä siten esimerkiksi verotusta. Menokehyksen ulkopuolelle jäävät lisäksi esimerkiksi suhdanneluonteiset menot, kuten työttömyysturva- ja asumistuki sekä vahvasti muuttuvat menot, kuten valtionvelan korkomenot. Siten kehysbudjetointi ei täysin määrääkään valtion vuotuisia menoja, koska iso osa menoista määrittyy suhdanne- ja korkokehityksen perusteella.

Yleisen peukalosäännön mukaisesti kehysmenettelyssä mitoitetaan noin 4/5 valtion budjetin määrärahoista koko nelivuotiskautta sitovaan kehykseen. Näin menokehykseen sisältyy pieni liikkumavara, joka mahdollistaa lisätalousarvioiden tekemisen erilaisten poikkeuksellisten tilanteiden vuoksi. Esimerkiksi Sanna Marinin hallitus varasi vuosille 2020–2022 vuosittain 300 miljoonaa euroa lisätalousarvioita varten. Lisäksi jo Antti Rinteen hallitus oli sopinut erillisestä poikkeusolojen mekanismista, joka mahdollistaa 500 miljoonan kertaluontoiset lisämenot vuodessa ja yhteensä 1 miljardin verran. Budjetit valmistellaan kehys- ja budjettiriihissä osana julkisen talouden suunnitelmaa.

Kehysbudjetoinnin lisäksi Euroopan unionin budjettisäännöt rajoittavat Suomen harjoittamaa talouspolitiikkaa ja velkaantumista. Vuonna 1997 sovittu vakaus- ja kasvusopimus rajoittaa EU-maiden julkisen talouden alijäämät 3 prosenttiin ja julkisen sektorin velan 60 prosenttiin suhteessa bruttokansantuotteeseen (BKT). Sääntöjen rikkomisesta voi joutua niin sanottuun liiallisen alijäämän menettelyyn, johon joutuessaan maalta edellytetään korjaavia toimia taloutensa parantamiseksi. Toistuvista rikkomuksista voidaan määrät taloudellinen sanktio. Vaikka erityisesti Saksa on vaatinut sanktiomenettelyn käyttöä, komissio on ilmeisesti pelännyt sen heikentävän EU-maiden välistä solidaarisuutta, eikä sitä ole tähän asti käytetty.

Näiden budjettisääntöjen lisäksi Euroopan taloudelliseen hallintaan kuuluu joukko muita sääntöjä. Jäsenmaat ovat vastuussa veloistaan (niin kutsuttu no bailout -periaate, artikla 125 SEUT), eikä Euroopan keskuspankki (EKP) saa rahoittaa euromaita (artikla 123). Lisäksi EU:n yhteisvelka on käytännössä kielletty artiklassa 310, joka vaatii unionin tulojen ja menojen olevan tasapainossa. Suomen euroon liittymisen aikainen valtiovarainministeri Sauli Niinistö on tiivistänyt euroalueen taloudellisen hallintakehikon idean seuraavasti:

Näillä säännöillä [no bail out -periaate & keskuspankin rahoituskielto] haluttiin lisätä julkisen sektorin rahoittamiseen liittyviä riskejä siinä toivossa, että rahoitusmarkkinat ‘rankaisisivat’ sellaista finanssipolitiikkaa, joka ei olisi kestävällä pohjalla [poikkeaa vakaussopimuksesta].

Sitaatti Sauli Niinistön ja Johnny Åkerholmin tekstistä “Yhteinen raha – eurooppalaisen yhteistyön
alku- vai päätepiste?”, joka on ilmestynyt Alexander Stubbin toimittamassa teoksessa “Marginaalista
ytimeen. Suomi Euroopan Unionissa 1989-2003”.

Vuonna 2009 alkaneen euroalueen velkakriisin jälkeen Euroopan taloudellisen sääntökehikon keskeisistä periaatteista on kuitenkin juoduttu luopamaan yksi toisensa jälkeen. Ensimmäisena jouduttiin käytännössä luopumaan no bailout -periaatteesta, kun kriisimaille alettiin antaa tukipaketteja ja tulevien kriisien varalle perustettiin Euroopan pysyvä vakausmekanismi (EVM). Tukipaketit olivat ehdollisia julkisen talouden sopeutusohjelmille eli menoleikkauksille, veronkorotuksille ja työmarkkinoiden rakenneuudistuksille. 

Lisäksi lukuisilla sopimuksilla luotiin erillinen Euroopan talouspolitiikan ohjausjakso (European Semester) ja vahvistettiin budjettikuriin liittyviä käytäntöjä. Esimerkiksi six-pack -säännöstön myötä jäsenmaat sitoutuivat vähentämään vuosittain 5 prosenttia siitä osasta velkaa, joka ylittää 60 prosentin velkarajan (ns. 1/20-sääntö) ja finanssipoliittisen sopimuksen myötä jäsenmaat kirjasivat lakeihinsa, että rakenteellinen alijäämä ei saa ylittää 0,5 prosenttia.

Näiden lisäksi EKP on aloittanut vuoden 2010 jälkeen lukuisia euromaiden velkakirjojen osto-ohjelmia, joiden voidaan katsoa olevan jäsenmaiden epäsuoraa rahoittamista. EKP:n ostaessa suuria määriä euromaiden velkakirjoja, valtionlainojen korot putoavat lisäten samalla finanssipoliittista liikkumavaraa. Lisäksi keskuspankki palauttaa jäsenmaiden maksamat korkomenot takaisin valtiovarainministeriöille sen jälkeen, kun se on kattanut omat kulunsa. Näin ollen keskuspankin hallussapitämästä velasta ei käytännössä makseta korkoa. Suomen pankki on ostanut Suomen valtion velkakirjoja osana eri velkakirjojen osto-ohjelmia reilulla 65 miljardilla eurolla. Yhteensä EKP on ostanut euromaiden velkakirjoja vajaalla 4300 miljardilla eurolla.

Saksan perustuslakituomioistuin on epäillyt EKP:n tukiohjelmien olevan luonteeltaan finanssipolitiikkaa ja rikkovan rahoituskieltoa, mutta tähän asti EU-tuomioistuin on sallinut EKP:lle euromaiden velkakirjojen tukiostot tiettyjen ehtojen vallitessa. Ostot ovat laillisia esimerkiksi niin kauan kuin ne liittyvät EKP:n hintavakausmandaatin täyttämiseen, ostoilla ei ole samaa vaikutusta valtion velkakirjoihin kuin suorilla ostoilla valtiovarainministeriöltä, eivätkä ne vähennä jäsenmaiden intensiivejä budjettikurin harjoittamiseen. Näiden ehtojen, erityisesti viimeisen kohdan, toteutuminen on kuitenkin vahvasti tulkinnanvarainen asia.

Vuoden 2020 alussa alkaneen COVID-19-pandemian myötä sekä kansalliseen kehysmenettelyyn että eurooppalaiseen ohjausjaksoon on tehty merkittäviä poikkeamia. Marinin hallitus luopui menokehyksestä vuoden 2020 osalta vastatakseen koronapandemian vaatimiin terveystoimiin sekä koronarajoituksista seuraaviin taloudellisiin ongelmiin. Sen jälkeen hallitus on päättänyt, että vuosina 2021–2023 koronapandemiaan liittyvät välittömät kustannukset rahoitetaan kehyksen ulkopuolisina menoina. Samalla poikkeusolojen mekanismiin sisältyvää 500 miljoonan euron varausta kasvatettiin vuonna 2021 yhteensä 1,85 miljardiin euroon. Viimeiseksi hallitus päätti nostaa vuoden 2022 menokehystä 900 miljoonalla ja vuoden 2023 kehystä 500 miljoonalla eurolla.

EU vastasi koronapandemiaan toisin kuin eurokriisissä. Komissio aktivoi maaliskuussa 2020 vakaussopimuksen yleisen poikkeuslausekkeen, jonka perusteella jäsenmaat saivat vapaasti vastata pandemian aiheuttamiin terveydellisiin ja taloudellisiin kuluihin: kun vakaussopimus rajoittaa alijäämät normaalisti 3 prosenttiin, euroalueen alijäämä oli vuonna 2020 peräti 7,1 prosenttia ja vielä vuonna 2021 5,1 prosenttia. Lisäksi unioni otti yhteisvelkaa 750 miljardia Next Generation EU -elpymisvälineen ja 100 miljardia SURE-tukivälineen kautta. Toisin kuin reilut 10 vuotta sitten eurokriisissä, tuen ehtona eivät olleet julkisen talouden leikkaukset ja veronkorotukset, minkä lisäksi elpymisvälineen varoja jaettiin jäsenmaille lainoina, mutta uutena elementtinä myös tukina, joita ei tarvinnut maksaa takaisin.

Vakaus- ja kasvusopimuksen oli alunperin tarkoitus palata voimaan 2023, mutta Ukrainan sodan alkamisen jälkeen poikkeuslausekkeen voimassaoloa päätettiin jatkaa vielä vuoteen 2024, jotta jäsenmaat voisivat vastata sodan aiheuttamaan taloudelliseen shokkiin, korostaen ympäristö- ja digi-investointien sekä rakenteellisten uudistusten merkitystä. Taloudesta ja sisämarkkinoista vastaavat komissaarit Paolo Gentiloni ja Thierry Breton ovat myös esittäneet uuden EU-yhteisvelan luomista koronapandemian kokemusten pohjalta Venäjän sanktioiden aiheuttamaan energiakriisiin vastaamiseksi.

2. Menokehyksiin paluu ja vakaussopimuksen uudistaminen

Koronapandemian, Ukrainan sodan ja nopeasti nousseen inflaation myötä sekä Suomessa että Euroopassa on alkanut voimakas keskustelu talouspolitiikan suunnasta. Suomen velkaantumista kohtaan esitetyn laajan kritiikin opposition, median ja tutkijoiden toimesta voidaan päätellä, että moni haluaa jo eroon poikkeusolojen lisäbudjeteista: 

Sekä kotimaista budjettimenettelyä että eurooppalaisia taloussääntöjä ollaan uudistamassa, joten taloudellinen hallinta on jossain määrin muuttumassa koronapandemian ja Ukrainan sodan myötä. Tähänastisen keskustelun perusteella vaikuttaisi, että siinä missä Suomessa korostuu tarve palata tiukkaan velkakuriin ensi hallituskaudesta lähtien, Euroopassa velkaantumisen hillinnän rinnalle ovat nousseet investoinnit ja vastaaminen lukuisiin yhtäaikaisiin kriiseihin, kuten EU:n puolustuksen vahvistamiseen, vihreään siirtymään pois fossiilisista energiamuodosta sekä irtikytkentään Venäjän energiasta. 

Valtiovarainministeriön asettama työryhmä on valmistellut esityksen menokehyksiin palaamiseksi seuraavalla vaalikaudella “ottaen huomioon kuluneen vaalikauden ja aiempien vaalikausien kokemukset sekä EU-sääntöjen uudistamistyön ja sen vaikutukset kansalliseen kehikkoon”. Valtiovarainministeriö esittää vielä tämän vuoden puolella tarkemman esityksen sopeutustarpeesta sekä ensi vuonna ennen eduskuntavaaleja tarvittavat toimet velkaantumisen taittamiseksi niin kutsutussa virkamiespuheenvuorossaan. 

Työryhmä säilyttäisi nykyisenkaltaisen kehysmenettelyn, jossa varattaisiin joitain satoja miljoonia kirjaamattomille menoille, minkä lisäksi esimerkiksi investoinnit sekä tutkimus- ja kehitysrahoitus sisällytettäisiin menokehyksiin. Merkittävimpänä uudistuksena työryhmä esittää, että tulevissa hallitusneuvotteluissa sovittaisiin useamman hallituskauden ajanjaksoa koskevasta velkaantumistavoitteesta. Lisäksi hallitusohjelmaan kirjattaisiin lista julkisen talouden sopeutustoimista, joilla velkaantumista pyrittäisiin hidastamaan sekä sitouduttaisiin tekemään lisätoimia, jos tavoitteesta uhattaisiin jäädä. 

Valtiovarainministeriön budjettipäällikkö Mika Niemelän mukaan velkaohjelma tarkoittaisi, että merkittäviin menoja lisääviin uudistuksiin ei ole varaa ilman merkittäviä sopeutustoimia. Jos puolueilta ei löydy sitoutumista yhteiseen velkakestävyyden tavoitteeseen, ministeriö on pitänyt mahdollisuutena myös tavoitteen kirjaamista lakiin, mikä tarkoittaisi käytännössä Saksan perustuslakiin kirjatun velkajarrun tuloa Suomeen. Työryhmä on esittänyt myös nykyisen hallituksen kirjaamaa poikkeusmekanismia, joskin sillä erolla, että mekanismi tulisi rahoittaa osaksi tai kokonaan muulla kuin velkarahoituksella, esimerkiksi hallitusohjelman hankkeita karsimalla, valtionomaisuuden myynneillä tai verojen nostolla. Kunnille ei myöskään tulisi antaa uusia tehtäviä ilman, että niiden täysimääräisestä korvaamisesta tai muiden tehtävien vastaavansuuruisista karsimisista on päätetty. 

Euroopan taloudellisen sääntökehikon uudistamistyö alkoi jo ennen koronapandemiaa, mutta reformi keskeytyi poikkeuslausekkeen käyttöönoton myötä. Vakaussopimusta on tarkoitus uudistaa ennen kuin sen on määrä palata jälleen voimaan vuonna 2024. Euroopan talousohjausta ja erityisesti vakaussopimusta on arvosteltu liian monimutkaiseksi – pelkästään budjettisääntöjä tulkitseva ohjekirja on yli 100 sivua pitkä. Sääntökehikon menestys julkisen talouden ohjauksessa on osoittautunut heikoksi, sillä euron käyttöönoton jälkeen on havaittu, että vakaussopimuksen korjaava osio (corrective arm) on estänyt riittävän elvyttävän finanssipolitiikan taantumien aikana, eikä ennalta ehkäisevä osio (preventive arm) ole onnistunut varmistamaan sääntöjen noudattamista. Tavanomainen ortodoksinen kritiikki onkin kuulunut, että budjettisäännöt eivät ole onnistuneet hillitsemään liiallista velkaantumista ja vastaavasti keynesiläisen kritiikin mukaan sääntökehikko on johtanut liian kireään finanssipolitiikkaan talouskriisien aikana. Riippuen näkökannasta muutosesityksissä on korostunut sääntökehikon vahvistaminen ja yksinkertaistaminen ja jälkimmäisissä ehdotuksissa finanssipoliittisen liikkumavaran lisääminen. Myös kaikki keskeiset EU-instituutiot ja -elimet ovat jättäneet omat esityksensä budjettisääntöjen uudistamiseksi. Esityksissä toistuvat ajatukset sääntöjen yksinkertaistamisesta, joidenkin eurokriisin aikaisten tiukennusten perumisesta (erityisesti 1/20 säännön) ja siirtymisestä kansallisiin velkasääntöihin. 

Komissio on jättänyt pitkälle näihin ideoihin perustuen oman esityksensä sääntöjen uudistamisesta. Komission esityksessä kolmen ja 60 prosentin alijäämä- ja velkasääntöjen numeerisia arvoja ei oltaisi muuttamassa, mutta sen sijaan kehikkoa, jolla näihin arvoihin tähdätään, uudistettaisiin. Kuten valtiovarainministeriön työryhmä, myös komissio esittää siirtymistä pidemmän aikavälin velkatavoitteisiin, jotka neuvoteltaisiin kahden kesken komission ja jäsenmaan kanssa. Tarkoituksena on asettaa velkaantumisesta keskipitkän aikavälin tavoite, mikä huomioisi lyhyellä aikavälillä jäsenmaiden kasvaneet investointitarpeet strategisesti merkittäviin kohteisiin, kuten energiaan, ilmastonmuutoksen torjuntaan ja puolustukseen. Kansalliset velkaantumistavoitteet valmisteltaisiin samalla periaatteella kuin elpymisrahaston elpymissuunnitelmatkin ja komission lisäksi Eurooppa-neuvoston olisi hyväksyttävä ne. Kun suunnitelmat on hyväksytty, niitä seurattaisiin tarkasti ja sanktioita olisi mahdollista nostaa suunnitelmia rikkovia maita vastaan. Käytännössä kyseessä on kompromissi, jossa lisätään toisaalta jäsenmaiden finanssipoliittista lyhyen aikavälin liikkumavaraa (joka on ollut eteläisten maiden tavoite) ja toisaalta vahvistettaisiin suunnitelmien seurantaa (joka on ollut pohjoisten maiden tavoite). 

Siinä missä Euroopan komissio on jossain määrin höllentämässä EU:n budjettisääntöjä, Suomessa ajatus vanhoihin sääntöihin palaamisesta elää edelleen, eikä analyyttistä tarkastelua niiden toimivuudesta ole tehty. Ylipäätään talouspolitiikan ohjauksesta käyty keskustelu on Suomessa vähäistä ja keskittynyt julkiseen velkaantumiseen. Tämä on jopa erikoista huomioiden Euroopan nykyisen monikriisien ajan. 

3. Pysyvämmät inflaatiopaineet ja nollakorkojen loppu?

Keskeinen syy kasvaneeseen huoleen julkisesta velkaantumisesta ovat keskuspankkien koronnostot, jotka ovat alkaneet tänä vuonna. Koronnostojen taustalla on historiallisen korkea inflaatio, joka on Yhdysvalloissa käynyt yli 9 prosentissa sekä euroalueella ja Iso-Britanniassa yli 10 prosentissa. Keskuspankeilla on hintavakausmandaatti, jota ne ylläpitävät pyrkimällä 2 prosentin suuruiseen keskipitkän aikavälin inflaatioon. 

Englannin pankki (BoE) aloitti koronnostot helmikuussa, Yhdysvaltain keskuspankki (Fed) maaliskuussa ja Euroopan keskuspankki (EKP) heinäkuussa. Sen jälkeen Fed on johtanut koronnostoja ja kaikki mainitut keskuspankit ovat tehneet historiallisia 0,75 prosenttiyksikön nostoja. Koronnostot hillitsevät inflaatiota muun muassa tekemällä lainarahasta kalliimpaa ja vähentäen siten talouden kokonaiskysyntää. Muita mekanismeja ovat esimerkiksi tulonjaon muutos, varallisuusvaikutus arvopapereiden arvon laskiessa ja investointihalukkuuden lasku. Koronnostot ovat kiristäneet merkittävästi rahoitusolosuhteita ja nostaneet siten myös valtioiden velanhoitokuluja. Elinkeinoelämän tutkimuslaitoksen (Etla) toimitusjohtaja Aki Kangasharju sanoikin jo elokuussa, miten “oli naurettavaa populismia väittää … että olemme tulleet uuteen aikaan, jossa velalla ei ole merkitystä”. 

Keskuspankkien tehtävä inflaation hillitsemiseksi on kuitenkin erittäin haasteellinen. On totta, että Yhdysvalloissa Joe Bidenin huonosti ajoitettu ja kohdistettu koronaelvytys loi vuonna 2021 kysyntäinflaatiota, joskin elvytys on loppunut vuoden 2022 aikana. Euroopassakin palkat ovat nousseet, mutta ne tuskin johtavat palkkaspiraaliin, sillä palkat ovat nousseet inflaatiota vähemmän ja ovat siten reaalisesti itse asiassa laskeneet. Valtaosa nykyisestä inflaatiosta ei johdukaan liiallisesta kysynnästä tai talouden ylikuumenemisesta vaan tarjontashokeista. Ensiksi, suuri osa inflaatiosta johtuu koronapandemian aiheuttamista kulutuskäytöksen muutoksista ja koronarajoitusten purkamisesta seuranneista talouksien avautumisista, joihin globaalien tarjontaketjujen sopeutuminen voi viedä vielä useita vuosia. Toiseksi, Ukrainan sota ja Venäjälle asetetut sanktiot ovat moninkertaistaneet energian ja ruoan hinnan, mikä on pahentanut inflaatio-ongelmaa entisestään. Huonosti kohdistetut tukipaketit energiakriisiin vastaamiseksi, erityisesti pysyvät veroalennukset, voivat pahentaa inflaatio-ongelmaa. Kolmanneksi, vihreä siirtymä pois fossiilisista energiamuodoista tulee ylläpitämään inflaatiopainetta.

Näiden lisäksi maailmantaloudessa on laajempia kehityskulkuja, jotka uhkaavat tehdä inflaatio-ongelmasta pysyvämmän. Charles Goodhart ja Manoj Pradhan julkaisivat vuoden 2020 lopulla kirjan, jossa he ennakoivat erityisesti Kiinan työikäisen väestön ikääntymisen sekä Yhdysvaltain ja Kiinan välisestä kauppasodasta johtuvan deglobalisaation nostavan merkittävästi inflaatiopaineita maailmantaloudessa. Näiden kehityskulkujen seurauksena työvoimaa on entistä vähemmän saatavilla, mikä lisää työväen neuvotteluasemaa ja inflaatiopaineita tulevaisuudessa. Koronapandemian ja Ukrainan sodan myötä deglobalisaatio todennäköisesti ainoastaan kiihtyy, kun läntiset ja itäiset blokit alkavat kilpailla entistä strategisemmin ja vetää globaaleja tarjontaketjuja takaisin omavaraisuuden ja resilienssin nimissä. 

Keskuspankkien ongelma on, että ne voivat koronnostoilla vaikuttaa ainoastaan kysyntään, mutta eivät tarjontashokeista aiheutuneeseen inflaatioon. Energian hinnannousun seurauksena kotitalouksille jää aiempaa vähemmän rahaa muuhun kulutukseen, mikä vähentää  taloudellista toimeliaisuutta ja lisää taantuman todennäköisyyttä. On odotettavaa, että energiayhtiöille kertyneet voitot eivät nopeasti palaa kulutuksena ja uusina investointeina talouden kiertoon nykyisissä epävarmoissa olosuhteissa. Keskuspankkien koronnostot vähentävät kysyntää entisestään, mistä johtuen esimerkiksi taloustieteen nobelistit, viimeisimpänä tämän vuoden voittaja Douglas Diamond sekä YK ja Maailmanpankki ovat varoittaneet, että keskuspankkien koordinoimaton ja liian aggressiivinen rahapolitiikan kiristys uhkaa ajaa maailmantalouden taantumaan. 

Vaarana onkin, että nopeasti korkeaksi noussut inflaatio luo keskuspankeille poliittisen paineen suojella uskottavuuttaan hintavakauden ylläpitäjinä ylireagoimalla tarjontatekijöiden ajamaan inflaatioon, mikä jouduttaa taantuman todennäköisyyttä. Tällä hetkellä talousennusteita korjataan jatkuvasti alaspäin ja ekonomistien kesken vallitsee laaja konsensus siitä, että Eurooppa ajautuu tulevana talvena taantumaan. Debattia käydään tällä hetkellä siitä, onko edessä lyhyt taantuma, pitkäaikaisempi stagnaatio vai peräti stagflaatio (eli inflaation ja taantuman vaarallinen yhdistelmä). Englannin pankki on jo ennakoinut, että Iso-Britannia tulee vajoamaan pisimpään taantumaan koko 33-vuotisen mittaushistorian aikana. Eurooppa on taloudellisesti paljon heikommassa asemassa kuin Yhdysvallat ja Euroopan keskuspankkiirien piirissä onkin jo alkanut olla erimielisyyttä koronnostojen suuruudesta ja tahdista. Myös Yhdysvaltojen taloudelliset näkymät heikkenevät ja Fedinkin kiristystahtia on alettu epäillä. 

Talouden kehitys ensi talven ja vuoden aikana vaikuttaakin keskeisesti siihen, kuinka paljon keskuspankit pystyvät lopulta nostamaan korkoja. Jos inflaatio kuitenkin muuttuu pysyväisemmäksi ongelmaksi, myös koronnostopaine säilyy. Goodhart ja Pradhan ovat ennakoineet, että keskuspankkiirit ja poliitikot ajautuvat avoimempaan konfliktiin. Onkin helppo yhtyä Financial Timesin talouskolumnisti Martin Sandbun ajatukseen, että keskustelu rahapolitiikan ja finanssipolitiikan suhteesta nykyisessä historiallisessa tilanteessa tulisi aloittaa jo hyvissä ajoin, eikä vasta mahdollisen epäonnistumisen jälkeen, jolloin keskuspankkien poliittinen kritiikki tulee olemaan aggressiivisempaa ja populistisempaa. 

4. Uudet talouspolitiikan ideat 

Ukrainan sota, energiakriisi, ilmastonmuutos, elinkustannuskriisi, tuleva taantuma ja laajempi geopoliittinen murros muodostavat monikriisin, johon vastaaminen edellyttää uudenlaista talouspoliittista keskustelua. 

Ukrainan sodan myötä EU-maiden puolustusmenot tulevat kasvamaan, minkä lisäksi sodan jatkuessa korostuvat Ukrainan aseellinen ja taloudellinen tukeminen. Toiseksi irtikytkeytymiset Venäjästä ja vihreä siirtymä pois ylipäätään fossiilisista energiamuodoista lisäävät merkittävästi EU:n ympäristöpolitiikan kunnianhimoa, mutta myös haasteita niin lyhyellä kuin keskipitkällä aikavälillä Euroopan energiaturvallisuuden takaamiseksi. Tähänasti esitettyjen puheenvuorojen perusteella tämä tarkoittaa valtavia investointeja ydinvoimaan ja uusiutuviin. Kolmanneksi kotitalouksia ja yrityksiä on tuettava kohtuullisten energian hintojen takaamiseksi ja elinkustannuskriisiin vastaamiseksi. Viimeisen vuoden aikana EU-maat ovat jo päättäneet tukea kotitalouksia ja yrityksiä energia- ja elintasokriisien vuoksi noin 600 miljardilla eurolla, mistä noin puolet on yksin Saksan tekemiä päätöksiä. Tukia joudutaan vielä tekemään lisää, varsinkin jos talvesta tulee kylmä. UniCreditin ekonomisti Erik Fossing Nielsen arvioi heti Ukrainan sodan alkamisen jälkeen, että pelkästään EU-maat tarvitsevat vihreään siirtymään, puolustukseen ja digitalisaatioon  kolmen prosentin suuruiset vuotuiset lisäinvestoinnit ainakin seuraavan kymmenen vuoden ajan. On vaikea nähdä, että tämä kaikki voitaisiin rahoittaa tarkoituksenmukaisesti ja sosiaalisesti oikeudenmukaisesti vastaavilla julkisen talouden sopeutustoimilla. 

Sen lisäksi, että uudessa ympäristössä paineet julkisten menojen kasvattamiselle ovat kovat, inflaatio voi jäädä pysyvästi korkeammalle tasolla ylläpitäen keskuspankkien koronnostopainetta. Vanhat ideat taloudellisesta ohjauksesta, jossa finanssipolitiikkaa ohjaavat tiukat velkasäännöt ja rahapolitiikkaa keskittyminen pelkästään hintavakauteen, sopivat kuitenkin huonosti monikriisiin vastaamiseen. Paluu vanhaan talouspolitiikan työnjakoon voi johtaa vakaviin politiikkavirheisiin ja olla siten jopa tuhoisaa. 

Yksittäisten mittarien sijaan talouspoliittisessa keskustelussa tulisikin keskittyä siihen, miten Eurooppaa uhkaavaan monikriisiin vastattaisiin kokonaisvaltaisesti. Ensiksi, Suomessa ja Euroopassa tulisi pohtia, miten kehysmenettelyn ja budjettisääntöjen uudistukset takaavat riittävän finanssipoliittisen liikkumavaran. Toiseksi, hallitusten ja keskuspankkien tulisi varmistaa riittävä talouspolitiikan koordinaatio, jotta hallitukset eivät pyri ratkomaan energia- ja elinkustannuskriisejä toisaalla ja keskuspankit inflaatio-ongelmaa toisaalla. Tämä edellyttää ennen kaikkea jaettua tilannekuvaa nykyajan keskeisistä taloudellisista ongelmista ja päämääristä. Kolmanneksi, voidaan aiheellisesti kysyä, onko keskuspankkien ylipäätään mahdollista saavuttaa 2 prosentin inflaatiotavoitetta nykyisissä oloissa – ainakaan ilman talouden pitkäaikaista stagnaatiota. Esimerkiksi The Economist esitti taannoin, että lähivuosina voisi olla järkevää siirtyä väliaikaisesti korkeampaan 2–4 prosentin inflaatiotavoitteeseen. Tämä mahdollistaisi suuremman rahapoliittisen liikkumavaran sekä syvemmän koordinaation hallitusten kanssa. Neljänneksi, jos keskuspankit kokevat inflaatio-odotusten karkaamisen uhaksi, myös tulopoliittisilla sopimuksilla voidaan hillitä tehokkaasti palkkainflaatiota. Tämä tarkoittaa aiempaa aktiivisempaa yhteistyötä työmarkkinajärjestöjen kanssa. Viimeiseksi tulisi käydä periaatteellista keskustelua myös siitä, halutaanko nykyisiin kriiseihin vastata Euroopassa ainoastaan kansallisesti vai myös eurooppalaisesti esimerkiksi uuden yhteisvelan muodossa. 

Eurooppa selvisi yllättävän hyvin koronapandemiasta. Koronapandemia oli kuitenkin vasta alkulämmittelyä ja Euroopan todelliset haasteet ovatkin geopolitiikassa ja ilmastonmuutoksessa. Ensi talvi tulee olemaan Euroopan todellinen stressitesti. Vaikka Suomessa halutaan palata vanhaan normaaliin, talvi voi kuitenkin laittaa kevään eduskuntavaalien vaalikeskustelut vielä moneen kertaan uuteen uskoon. 

Antti Ronkainen on poliittisen talouden väitöskirjatutkija Helsingin yliopistolla. Hän valmistelee väitöskirjaa rahapolitiikan muutoksesta finanssikriisistä koronapandemiaan. Ronkainen on toimittanut Euroopan politiikan nykyvirtauksia käsittelevän teoksen Vapiseva Eurooppa (2019, Vastapaino) sekä Kurssi kohti konkurssia (2011, Vastapaino), joka käsitteli finanssikriisin syitä ja seurauksia. Ronkainen kirjoittaa myös Suomen Kuvalehteen Vallan mahotonta -blogia, joka tarkastelee maailmanpolitiikan murrokseen liittyviä taloudellisia ja kulttuurisia ilmiöitä. 

Lue lisää: