—
Väitöskirjatutkija Roope Kaaronen kirjoittaa ajatuspajan vierasblogissa sosiaalisista keikahduspisteistä ja siitä, miksi ne luovat toivoa ympäristötieteilijöiden keskuudessa.
Kun kello tikittää ja vuosi vuodelta Pariisin ilmastosopimuksen tavoitelämpötilat tuntuvat yhä kaukaisemmilta, keskustelu sosiaalisista keikahduspisteistä (social tipping point) nostaa päätään. Vuosikymmenten tutkimusten tuloksena tiedämme nimittäin, että ihmisyhteisöille on tyypillistä keikahtelu yhdestä olotilasta toiseen.
Uusia käyttäytymismalleja, kulttuureita tai teknologioita omaksutaan verrattain lyhyessäkin ajassa jopa kiihtyvään tahtiin. Toisin muotoillen sosiaalinen muutos on usein epälineaarista (kuva). Sosiaalisen keikahduspisteen voisi määritellä näin: pienikin muutos sosiaalisessa järjestelmässä voi lukuisten itseään vahvistavien kierteiden myötä johtaa nopeisiin muutoksiin kollektiivisessa käyttäytymisessä. Ilmiö luo toivoa etenkin ympäristötieteilijöiden keskuudessa, sillä tiedämme, että kestävällä kulttuurin murroksella on kova kiire.
Aika ajoin sosiaaliset keikahduspisteet saavat huomiota suomalaisessakin mediassa. ”Vain 3,5 prosenttia ihmiskunnasta riittää kääntämään kelkan”, uutisoi Yle viime vuonna. Toisaalla väläytetään lukua 25% – niin suuri määrätietoinen vähemmistö kuulemma tarvitaan enemmistön mielentilan muutokseen. Tarkkoihin prosenttilukuihin ei kuitenkaan kannattane liiemmin takertua, sillä suuri osa ilmiöstä on konteksti- tai kulttuurisidonnaista. Oleellista on kuitenkin ymmärtää, että oikein kohdennetulla toiminnalla voidaan pienilläkin muutoksilla saada suurta jälkeä aikaan.
Usein keskustelu keikahduspisteistä pyörii – hyvästä syystä – kansalaisaktivismin ympärillä. Onhan yksi malliesimerkki sosiaalisesta keikahduspisteestä esimerkiksi ilmastolakkojen kaltaiset massamobilisaatiot, jossa kriittisen massan saavutettuaan ilmiö kasvaa eksponentiaalisesti. Kuitenkin jos käyttäytymismuutos on tavoitteenamme, emme voi sivuuttaa toista vipupistettä yhteiskunnalliseen muutokseen, nimittäin rakennettua ympäristöä. Esimerkiksi psykologian, kulttuurievoluution tai kognitiotieteen tutkimuksista tiedämme varsin hyvin, että materiaalisella ympäristöllä on keskeinen rooli kulttuurien ja käyttäytymismallien kehityksessä.
Tartuimme tähän haasteeseen kollegani Nikita Strelkovskiin kanssa. Tavoitteenamme oli tutkia, miten rakennettu ympäristö ja sen tarjoamat käyttäytymismahdollisuudet eli affordanssit (affordance) vaikuttavat kollektiivisiin käyttäytymismuutoksiin. Esimerkiksi Kööpenhaminassa ja Amsterdamissa on 80–90-luvuilta alkaen panostettu runsaasti pyöräilyinfrastruktuuriin pyöräteitä ja -siltoja rakentamalla, mikä on tehnyt pyöräilystä liikennemuotona helpompaa ja houkuttelevampaa. Mallinnuksemme perusteella juuri tämä infrastruktuurimuutos on näihin kaupunkeihin kehittyneiden “pyöräilykulttuurien” taustalla. Mielenkiintoista kyllä, myös keikahduspisteteoria saa tutkimukseltamme tukea, sillä jopa maltillinen ja lineaarinen pyöräilyinfrastruktuurin kehitys (kuten Kööpenhaminassa on tapahtunut) voi johtaa kiihtyvään ja epälineaariseen pyöräilykäyttäytymisen omaksumiseen.
Keikahduspisteen taustalla on tässäkin tapauksessa lukuisia takaisinkytkentöjä. Ensinnäkin, ihmisillä on taipumus muodostaa tottumuksia. Pyöräily yhtenä päivänä lisää sen todennäköisyyttä, että pyöräilee myös jatkossa. Toisekseen ihminen on sosiaalinen oppija, joka omaksuu käyttäytymismalleja sosiaalisesta verkostostaan ja ympäristöstään. Omaksumme uusia käyttäytymisen muotoja sosiaalisesta ympäristöstämme ja välitämme niitä eteenpäin. Molempiin edellä kuvailtuihin takaisinkytkentöihin on mahdollista vaikuttaa rakenteellista ympäristöä muokkaamalla: jos ympäristö ohjaa meitä pyöräilemään tai syömään kasvisruokaa, tämä käyttäytymismuoto voi levitä edelleen sosiaalisissa verkostoissa, vahvistaen tottumuksia sekä sosiaalista oppimista, muodostaen kiihtyvän positiivisen kierteen – siis sosiaalisen keikahduspisteen.
Valitsimme tutkimuskohteeksemme pyöräilykulttuurin kehityksen, mutta on syytä olettaa, että sosiaalinen keikahduspiste on ilmiönä paljon tätä laajempi. Vaikka luotettavaa dataa tai tutkimusta ilmiöstä edelleen on varsin vähän, voimme keksiä arkiympäristöstämme lukuisia esimerkkejä. Esimerkiksi siitä ei ole kauaa, kun kauramaitoja tai kasviproteiineja sai etsimällä etsiä lähikauppojen tai ravintoloiden hyllyiltä. Nykyään uusia tuotteita suorastaan tulvii markkinoille ja tuotteiden saatavuus vaikuttaa vain lisänneen niiden kysyntää.
Sosiaaliset keikahduspisteet tuovat uutta tulkintaa yhdyskuntasuunnitteluun. Ennen kaikkea ympäristöystävällisestä tai kestävästä käyttäytymisestä olisi tehtävä helppoa ja houkuttelevaa.
Sosiaaliset keikahduspisteet tuovat uutta tulkintaa yhdyskuntasuunnitteluun. Ennen kaikkea ympäristöystävällisestä tai kestävästä käyttäytymisestä olisi tehtävä helppoa ja houkuttelevaa. Kestävän käyttäytymisen olisi oltava tiellä, jossa aita on matalin. Helposti omaksuttava, halpa ja houkutteleva käyttäytymismalli leviää myös tehokkaammin sosiaalisissa verkostoissa. Tähän voidaan tietenkin vaikuttaa esimerkiksi kaupunkisuunnittelulla tai poliittisella ohjauksella, jotka omalta osaltaan voivat kiihdyttää sosiaalisia takaisinkytkentöjä ja keikahduspisteiden syntyä.
Sama pätee myös toiseen suuntaan. Nyt kun Helsinkiinkin on muutaman vuoden aikana rakennettu uusia kulutuskeskuksia kuin sieniä sateella, olisi syytä pysähtyä miettimään, millaisia kestämättömiä kierteitä jatkuvat kulutusärsykkeet saavat kulttuureissamme aikaan. Jos haluamme tosiaan olla muuta kuin ”kuluttajia”, meidän täytyy vakavasti ja kriittisesti uudelleenarvioida sitä, mihin käyttäytymismalleihin arkiympäristömme meitä päivä päivältä ohjaa. Suunnittelulla ja sen luomilla polkuriippuvuuksilla voi nimittäin olla yllättävän pitkäkantoisia vaikutuksia. Esimerkiksi antiikin Rooman aikakaudella suunnitellut tieverkostot tutkitusti vaikuttavat yhä siihen, miten Euroopassa liikutaan ja käydään kauppaa.
Roope Kaaronen on väitöskirjatutkija Helsingin yliopiston valtiotieteellisessä tiedekunnassa ja HELSUSissa. Kaaronen tutkii kestävää käyttäytymismuutosta ja kulttuurievoluutiota. Kaarosen väitöskirja Steps to a Sustainable Mind julkaistaan loppuvuonna.
Lue lisää:
- Tutkimusartikkelimme Cultural Evolution of Sustainable Behaviors: Pro-environmental Tipping Points in an Agent-Based Model.
- Vox: Social tipping points are the only hope for the climate
- WISE-blogi: Kestävyyskriisi on myös suunnittelukriisi
- The Side View: The Ecology of Design