—
Suurin osa haluaa tehdä itselleen sopivaa työtä. Kaikki ihmiset haluavat riittävää toimeentuloa, joka johtaa perustarpeiden täyttämiseen ja mahdollisimman itsenäiseen elämiseen. Riittävä toimeentulo lieventää stressiä, tuo arvokkuuden tunnetta ja mahdollistaa myös elämästä nauttimisen. Vammaisilla ihmisillä ei kuitenkaan ole yleensä samanlaisia mahdollisuuksia työnsaantiin- ja tekoon.
Tässä tekstissä analysoin omaa tilannetta CP-vammaisena AMK-koulutettuna nuorena aikuisena miehenä työhön liittyen, ja lopuksi pohdin ratkaisuehdotuksia vammaisten työllisyyden parantamiseen. Minulla on paljon huonoja, mutta myös joitakin hyviä kokemuksia kouluista ja työstä. Vammaisen työnhakuun- ja tekoon vaikuttavat sekä ulkoiset, yhteiskunnalliset että yksilön sisäiset asenteet ja rakenteet. Tarkastelen aihetta lähinnä suomalaisen yhteiskunnan näkökulmasta, sillä siitä minulla on kokemusta.
Työpaikka ei ole yhteiskunnan ulkopuolella leijuva asia, vaan muun yhteiskunnan asenteet heijastuvat niihin voimakkaasti. Itse olen tähdännyt työskentelemään eniten yksityiselle sektorille, mutta yksityisen-, julkisen- ja kolmannen sektorin työpaikoissa on varmasti eroja. Yksityisellä sektorilla korkean tuottavuuden ja osaamisen vaatimukset ovat oletusarvoja. Oma osaaminen on pystyttävä osoittamaan työhaastatteluissa ja työssä, mikä voi johtaa huijarisyndroomaksi kutsuttuun ilmiöön: huijarisyndroomassa työntekijä pelkää osaavansa vähemmän kuin, millaista kuvaa hän työssä itsestään esittää.
Toisaalta myös yksityiselle sektorille on tullut enemmän arvopohjaista ja diversiteettikeskustelua, joka painostaa eri vähemmistöjen jäsenten palkkaamiseen. Pelkkä puhe suvaitsevaisuudesta ja arvoista ei ole nähdäkseni riittävää vaan vaaditaan tekoja, ratkaisuja ja tavoitteita.
Aloitetaan matalapalkkaduuneista ja koulutuksesta
Suomalaisessa tietoyhteiskunnassa koulutuksen arvo on suuri ja useimmissa työpaikoissa vaaditaan koulutusta. Alat, joihin ei vaadita mittavaa koulutusta, ovat usein fyysisesti raskaita hommia, joita kaikki vammaiset eivät pysty tekemään yhtä hyvin kuin vammattomat ihmiset. Esimerkkejä ovat varasto- tai rakennustyömaatyöt.
Myös asiakaspalvelutyöt voivat olla usein haastavia vammaisille. Kaupan kassasta tai provikkamyynnistä puhutaan usein työpaikkoina, joihin pääsee ilman koulutusta, mutta puhevikaiselta henkilöltä, jollainen itsekin olen, kaupan kassa vaatisi hyvin paljon enemmän kuin vammattomalta henkilöltä. Monet matalapalkkatyöt ovat siis poissuljettuja vaihtoehtoja vammaisilta työnhakijoilta.
Tämä johtaa siihen, että jos vammainen henkilö ei ole akateemisesti lahjakas tai muuten pärjää koulussa, ainoat vaihtoehdot ovat työttömyys tai takuueläkkeelle jääminen. Itse olen sikäli etuoikeutettu, että olen ollut hyvä koulussa ja muutenkin kirjallisesti älykäs kaveri, mutta eivät nämäkään joskus ole riittäviä takaamaan palkkatyön saantia, etenkään ilman korkeakoulututkintoa.
Kouluissa menestyminenkin voi vammaiselle olla haastavampaa kuin vammattomille. Itse hain hyvin menneen lukio-opiskeluni jälkeen ammattikorkeakouluun, jossa kohtasin paljon haasteita esimerkiksi ryhmäprojektien kanssa ja muutenkin sosiaalisissa suhteissa puhevikani takia. Olen onneksi juuri valmistunut koulusta, eli sain tutkintopaperin auttamaan työnhakuani.
Omat tilanteeni työelämässä
Liiketalouden AMK-koulutukseeni kuului kaksi kolmen kuukauden harjoittelujaksoa. Harjoittelupaikkaa hakiessani tajusin ensimmäistä kertaa oikeasti, miten haastavaa työnhaku voi olla vammaiselle nuorelle aikuiselle. Yritin aluksi löytää palkallisia harjoitteluita, mutta niiden vaatimustaso tuntui musertavalta. En kokenut ammattitaitoani riittäväksi niihin, mikä johtui osittain koulutuksestani, mutta osittain myös huonosta itsetunnosta ja siitä, etten tuntenut vahvuuksiani.
Päädyin tekemään molemmat harjoittelujaksoni ilmaistyönä, toisen harjoittelun isäni pienyritykselle. Ilmaistyön tekemisen kokemukset tuntuivat todella huonolta, vaikka kaikkialla toitotettiin, kuinka työ- ja harjoittelupaikkaa on vaikeaa nykyään nuorena saada ja kuinka harjoittelupaikassa saa suhteita, saa työkokemusta ja pääsee harjoittelemaan työntekoa. Millään näistä ei makseta omaa ruokaa tai vuokraa eikä esimerkiksi ammattitaitoa tai niitä suhteita välttämättä edes saa harjoitteluista.
Ennen AMK:ta olin ollut kahdessa työpaikassa. Ensimmäinen oli yläasteen kahden viikon pakollinen työelämään tutustumis jakso paikallisessa pienessä kirjastossa. Toinen oli kunnan kesätyö 17-vuotiaana toimistohommissa, johon pääsin vammaiskiintiön kautta. TET-jakso sujui todella hyvin ja minulla oli sen ikäiselle sopivat työtehtävät. Työ oli hauskaa ja sain hyvän arvioinnin siitä. Myös kunnan toimistotyö sujui tosi hyvin; järjestelin arkistoa ja muita dokumentteja.
Nämä ovat tähän mennessä parhaimmat kokemukseni työelämästä ja hyvät fiilikset johtuivat työn sopivuudesta (vammani ei häirinnyt töitä millään tavalla) ja toimistotyöstä sain oikeaa palkkaakin, vaikka se olikin kesätyöpalkan suuruinen. Tuntui että minua arvostettiin työyhteisössä ja olin osa porukkaa.
Ratkaisuja vammaisten työllistymiseen
Vammaiskiintiöt ovat yksi työkalu, jolla tilannetta voisi parantaa. Isoihin yrityksiin voitaisiin asettaa esimerkiksi diversiteettitavoitteet, joihin kuuluisi että tietty osuus työyhteisöstä olisi vammaisia työntekijöitä. Tässä on kuitenkin se ongelma, että kiintiötyöpaikka ei välttämättä tunnu oikealta työpaikalta työntekijän mielestä, mikä voi vahvistaa alemmuuskompleksia ja tähän tuskin on hyvä tähdätä. Työn pitää tuntua hyvältä ja arvostetulta.
Erilaisissa vammaisjärjestöissä työskentely on yksi vaihtoehto vammaisille työskennellä. Voi tuntua hyvältä päästä työskentelemään ympäristöön, jossa esteettömyys pyritään takaamaan, koska ympärillä työskentelee muitakin vammaisia. Kaikki vammaiset eivät ole kuitenkaan kouluttautuneet järjestötyöhön, ja sekin voi tuntua epäilyttävältä päästä töihin, jos iso tekijä työnhaussa on oma vammaisuus.
En vähättele vammaisjärjestöjen tärkeää työtä, mutta kaikkia vammaisia eivät luontaisesti kiinnosta vammaisten oikeudet. Kiinnostus omiin oikeuksiin tulee usein pakon takia, kun kohtaa elämässään syrjintää. Ajattelumalli, että jokaisen vammaisen kannattaisi tähdätä työskentelemään vammaisjärjestöihin, muistuttaa segregaatiota: että vammaisten kannattaa pysyä keskenään samassa paikassa, poissa vammattomien työpaikoista.
Minusta tavoitteen tulisi olla, että iso osa vammaisista työllistyisi ns. tavallisesti työmarkkinoille tai palkkatuella. Tämä kuitenkin vaatisi esteettömiä ja syrjintävapaita työpaikkoja, ja että työnantaja olisi valmis joustavasti mukauttamaan työtehtäviä vammaisen työntekijän rajoitteiden mukaan. Voisin itse tehdä toimistotyötä, mutta puhelinviestintä ei onnistu niin hyvin. Tämä voitaisiin ratkaista niin, ettei minulle pakotettaisi puhelinviestintää vaan työtehtäviä mukautettaisiin siltä osin.
Palkkatuki on myös yksi keino auttaa vaikeasti työllistyviä saamaan työtä. Palkkatuen periaate on se, että valtio tukee palkkakustannusten kanssa työnantajaa palkkaamaan vammainen tai muuten vaikeasti työllistyvä työntekijä. Palkkatukityöttömällä olisi siis yksi kilpailukeino lisää työnhaussa, kun palkkaaminen tulisi työnantajalle halvemmaksi tietyllä aikavälillä. Tämä on mielestäni parempi ratkaisu kuin se, että mahdollista huijarisyndroomaa jo valmiiksi potevaa työnhakijaa laitettaisiin neuvottelemaan vieläpä omaa palkkaansa tai omia työehtojaan alaspäin. Palkkojen polkeminen vamman perusteella ei ole myöskään kovin reilua, eettistä eikä ihmisoikeuksien mukaista.
Palkkatuen iso ongelma on tällä hetkellä se, että monet eivät edes tiedä sen olemassaolosta tai konkreettisesta soveltamisesta – niin työnantaja kuin hakijapuolella. Itse en ole esimerkiksi varma, missä tilanteessa minun pitäisi ottaa aihe esille, työhakemuksessa vai vasta työhaastattelussa. Tämän selvittämisen ei mielestäni pitäisi olla työnhakijan vastuulla, niin kuin se nyt vaikuttaa olevan. Sen pitäisi olla enemmän TE-toimistojen, koulujen ja työnantajapuolen vastuulla sen sijaan. Toinen ongelma on palkkatuen väliaikaisuus. Yhtenä ratkaisuna ongelmaan on ehdotettu ns. välityömarkkinoiden vahvistamista.
Vammaisten työllistyminen vaatii myös esteetöntä sekä kiusaamisesta ja syrjinnästä mahdollisimman vapaata koulutusta, jossa vammaisen opiskelijan vahvuudet ja kiinnostuksen kohteet nähdään ja niitä tuetaan. Uskon, että vammaisten opiskelijoiden itsetunto on usein matalampi kuin vammattomien opiskelijoiden itsetunto, ja opettajien ja luokkalaisten oikeanlaisella kannustuksella voi olla todella suuri merkitys myöhempään työelämään.
Tämä vaatii lisäksi parempaa opinto-ohjausta ja parempia TE-toimiston palveluita. Omat kokemukseni molemmista ovat olleet tähän asti varsin hyviä, mutta olen kuullut myös kauhutarinoita näistä palveluista, joissa opinto-ohjaaja on ohjannut opiskelijaa stereotyyppisiin valintoihin tai TE-toimisto on keskittynyt vääriin asioihin eikä ole antanut yksilöllistä ohjausta. Palveluiden laatu vaihtelee varmasti paljon.
Vammaisyrittäjyys on myös otettava huomioon puhuttaessa vammaisten työllisyydestä. Vammainenkin yksilö voi toimia yrittäjänä. Yrittäjyys voi siihen suuntautuneelle vammaiselle henkilölle tuoda lisää vapaa-aikaa, rennommat työolosuhteet ja mahdollisuuden myös tienata enemmän ja luoda jotain omaa verrattuna palkkatyöhön. Itseänikin yrittäjyys kiinnostaa paljon vaihtoehtona, mutta en ole keksinyt vielä tarpeeksi tuottavaa liikeideaa, myyntityö on itselleni haastavaa puhevian takia ja minulla ei ole alkupääomaa sijoittaa yritykseen. Yrittäminen myös vaatii paljon työtä ja ei sovi kaikille yksilöille.
Nykyinen työnhakusysteemi on myös vanhentunut mielestäni. Sen sijaan että työnhakija joutuu lähettämään kymmeniä hakemuksia peräjälkeen pettyen kerta toisensa jälkeen “tällä kertaa et tullut valituksi haastatteluun”-viesteistä, tulisi kehittää parempia kohtaamistapoja työnantajien ja työnhakijoiden välillä. Vamma kun näyttää usein pahemmalta CV:ssä kuin oikeassa elämässä eikä kerro henkilön ammattitaidosta tai pätevyydestä ollenkaan.
Kannattaisin itse kaikkiin työpaikkoihin anonyymiä rekrytointia, jossa ei tarvitsisi mainita ansioluettelossa vammaa. Nykyään vamman mainitsemisen tarpeellisuudesta ei ole mielestäni riittävää selvyyttä. Vammaa ei tarvitse mainita työhakemuksessa, mutta vammainen työnhakija voi tuntea olonsa myös huijariksi, jos ei mainitse vammaansa heti. Ainakin itse olen näin tuntenut välillä.
Tuskin kukaan voi sanoa suoraan, että ”unelma-ammattini on poliitikko”. Kuitenkin yhteisiin asioihin vaikuttaminen ja asioiden parantaminen on monelle intohimo ja politiikan tekeminen voi antaa muutenkin paljon myös hyviä asioita ihmisen elämään. Siksi kannustan ihmisiä aktivismiin ja politiikkaan mukaan vaikuttamaan esimerkiksi työllisyyteen ja vammaisten asioihin. Kenelläkään yksittäisellä poliitikolla ei ole kaikista aiheista tarkkaa tietoa, ja siksi on tärkeää, että politiikkaan osallistuu ihmisiä monenlaisista taustoista.
Mika Leminen on tuusulalainen kansalaisaktivisti. Hänet tunnetaan myös kantaaottavana räppärinä MC Cepari. Kappaleissaan hän on käsitellyt myös tämän blogin teemaa: