—
Intersektionaalisuus herättää turhaan tunteita, kirjoittaa Susi Nousiainen Ajatuspaja Vision blogissa.
Työssäni Ajatuspaja Vision projektitutkijana kirjoitin kirjan nimeltä Intersektionaalisen feminismin ABC. Työn tavoite oli määritelty yksinkertaisesti: sen tulisi selkeyttää intersektionaalisuutta käsitteenä ja hälventää siihen liittyvien mediakeskustelujen aiheuttamaa hämmennystä. Aloitin kirjoitustyön ensin akateemisesta näkökulmasta, mutta pian päädyin käyttämään hyvin yleistajuista kieltä. Ymmärsin sen olevan oleellista saavutettavuuden kannalta.
Huomasin nimittäin, että intersektionaalisuus-käsitteeseen liittyi vahvoja tunteita. Ne eivät suinkaan olleet positiivisia, vaan niihin tuntui liittyvän lähes poikkeuksetta pelkoa oikeanlaisen kielen käytöstä – ehkä siitä että joku käyttäisi valtaa kielen avulla väärin – ja intersektionaalisuus akateemisena käsitteenä tuntui olevan osa tätä kokonaisuutta. Joku jossain käyttäisi sanoja, joita me tavalliset emme ymmärtäisi ja meiltä vietäisiin jotain pois. Koko asiaa olisi siis paras vastustaa varmuuden vuoksi.
Silti kirjoitin yleistajuistavaa tekstiä ajatellen kohderyhmänä muun muassa yhdistystoimijoita tai kunnallispolitiikassa toimivia ihmisiä. Tunsin ristiriitaisuutta näistä sanoihin liittyvistä tunnereaktioista. Kirjaan purin tätä ristiriitaa lyhyesti: “…voisi hyvin ajatella, että jos ihminen pystyy sisäistämään käsitteet bruttokansantuote, subjektiivinen päivähoito-oikeus tai kuntakonserni, hänelle ei pitäisi olla mahdotonta ymmärtää intersektionaalisuutta. Ironisesti kuitenkin juuri tämä, kaikkien ihmisten yhdenvertaisuuteen ja tasa-arvoon liittyvä termi, sai aikaan ulossulkevuuden tunteita. Tämän voi tulkita niin, että intersektionaalisuuden vaikeus ehkä sijaitseekin tunteiden alueella.”
Vastauksia tunnereaktioihin
Päädyin kirjoittamaan Intersektionaalisen feminismin ABC -pamflettiin luvun nimeltä Ei ollenkaan tyhmiä kysymyksiä. Ajattelin että mediakeskustelun omituinen tunneilmapiiri johtuu osittain sen tuotantologiikoista. (Sosiaalisessa) mediassa kun ei ole kannattavaa istua alas kysymään, mistä todella on kyse, vaan alustat kannustavat luomaan mahdollisimman teräviä vastakkainasetteluja, riitoja tyhjästä ja suuria tunnereaktioita – riippumatta siitä, miten tämä vaikuttaa ihmisiin.
“Muka tyhmien kysymysten” luvussa koetin selittää vastauksia niihin myytteihin tai luuloihin, joihin törmäsin intersektionaalisuutta koskevissa keskusteluissa. Kysymyksiä olivat esimerkiksi:
Onko pakko ylipäänsä lokeroida ihmisiä? Eikö lokerointi vain lisää ihmisryhmien erojen osoittelua?
Kun puhutaan intersektionaalisuudesta, käytetään kieltä, jota tavallinen ihminen ei ymmärrä. Miksi näin tehdään ja eikö se ole eriarvoistavaa vallankäyttöä?
ja
Näen että keskusteluissa valtavasti tilaa saa ________________ (kirjoita tähän haluamasi vähemmistöryhmän nimi). Eikö intersektionaalisuudella keskitytä ainoastaan hyvin pieneen porukkaan ja unohdeta muut?
Toivon että tämä luku auttaisi ainakin vähäsen avaamaan epämääräisyyttä intersektionaalisuuden ympärillä tai helpottamaan ahdistusta, joka usein kuultaa läpi sosiaalisen median keskusteluista.
Intersektionaalisuus on linssi, jolla eriarvoisuus saadaan esiin
Tavallaan jouduin tuottamaan lukijalle pettymyksen siksi, että työni oli selittää mitä intersektionaalisuus tarkoittaa. Eihän se ollut mikään hurjan ja radikaalin ilotulituksen lähde, jolta se toisinaan mediassa näytti. Tosiasiassa intersektionaalisuus on oikeustieteissä käytetty eriarvoisuuteen liittyvä käsite. Aivan todella tylsää!
Se on yksinkertainen työkalu tai linssi, aivan samoin kuin kymmennumerojärjestelmä matemaatikolle tai RGB valokuvaajalle. Kun kuvaa tarkastellaan RGB-järjestelmän kautta, siitä saadaan esille tällaisia sävyjä. Voitaisiinhan kuvaa tarkastella myös CMYK-järjestelmän kautta, mutta se olisi järkevää hieman erilaisessa tilanteessa. Aivan samalla tavalla, kun jotakin yhteiskunnan osa-aluetta tarkastellaan intersektionaalisuuden kautta, siitä saadaan esille tällaisia eriarvoisuutta ylläpitäviä rakenteita.
Feminismi tarkoittaa tässä yhtälössä käytännössä sitä, että kun eriarvoisuus on bongattu, seuraavaksi rakenteita koetetaan rukata tasa-arvoisemmiksi. Tämä voi olla villiä vallankumousta, mutta toisaalta tämä on myös keskeistä ydintekemistä hyvinvointiyhteiskunnassa, jopa välttämätöntä huolenpitoa yhteiskuntarauhasta. Esimerkiksi: rakennetaan vanhuspalvelut niin että pystyäkseen käyttämään niitä ihmisen ei ole pakko kävellä itse, olla hyväkuuloinen, osata kirjoittaa yliopistotasoisesti tai puhua suomea äidinkielenään. Tällaiseen toimintaan intersektionaalisuus käytännössä ohjaa.
Kukaan ihminen ei kuulu vain yhteen lokeroon
Selitin Intersektionaalisen feminismin ABC:ssä erilaisten esimerkkien kautta, kuinka intersektionaalisuutta käytetään lähes kaikessa yhteiskunnan, palvelujen ja yhteisöjen toiminnan suunnittelussa. Se on analyysityökalun lisäksi suunnittelutyökalu. Yleensä eri käyttäjäryhmien tarpeiden arviointi on mukavampaa ja halvempaa rakennusvaiheessa, kuin tiedon saaminen puutteista ja niiden yksi kerrallaan korjailu jälkeenpäin. Siksi käyttäjä- tai osallistujaryhmä on aina intersektionaalinen, ei koskaan ainoastaan yhtä lokeroa.
Esimerkiksi ‘miehet’-lokero sisältää monia eri alalokeroita, joita on joskus oleellista eritellä ja tarkastella yksittäin, joskus taas ei. Miehiä ovat mm. nuoret miehet, seksuaalivähemmistöön kuuluvat miehet, haja-asutusalueiden miehet, yksinhuoltajamiehet, pitkäaikaissairaat miehet, korkeakoulutetut miehet, pakolaisena Suomeen tulleet miehet, ruotsinkieliset miehet, transmiehet, saamelaismiehet, viittomakieliset miehet, romanimiehet, liikuntarajoitteiset miehet, ikääntyvät miehet, yksin asuvat miehet, lapsiperheelliset miehet jne.
Ja mitä tällä intersektionaalisella ymmärryksellä tehdään:
Kuten jo tästä lyhyestä listasta huomaa, esimerkiksi kunnallisia palveluita ei voida suoraan järjestää sillä ajatuksella, että ne olisivat samanlaiset kaikille ryhmään “miehet” kuuluville.
Intersektionaalisuuteen liittyy ymmärrys siitä, että ihmisten lokerot ovat risteäviä ja päällekkäisiä, eikä esimerkiksi kukaan mies ole ainoastaan ja yksinomaan mies. Joihinkin lokeroihin kuuluvilla ihmisillä on kategorisesti helpompaa edetä sellaisissa järjestelmissä kuten peruskoulu, työelämä tai kunnioittava vanhustenhoito. Joku lokero taas saattaa tuottaa näissä hankaluutta. Näitä eriarvoisuuksia, etumatkoja ja hankaluuksia intersektionaalisuus auttaa huomaamaan. Vasta silloin järjestelmää on mahdollista muokata vastaamaan erilaisten lokeroiden risteyksissä olevia ihmisiä. Järjestelmä kuulostaa tässä kovin kliiniseltä ja viralliselta sanalta, mutta se voisi tarkoittaa niin julkista palvelua, harrastusta, joukkuetoimintaa kuin opiskeluakin.
Oikeustieteilijä Crenshaw ja monitieteisyyden tarve
Intersektionaalisuus-linssillä voidaan katsoa niin epäreilujen etumatkojen, eli nk. etuoikeuksien, kuin risteävän syrjinnänkin suuntaan. Usein keskustelussa ovat nimenomaan syrjintä ja vähemmistöryhmien asiat, sillä monesti ajatellaan että yhteiskunnan korjaamisessa reiluksi kannattaa keskittyä ensimmäisenä niihin. Niin teki myös Kimberlé Crenshaw, juristi ja oikeustieteilijä, joka alkoi käyttää intersektionaalisuuden käsitettä 1980-luvun lopulla.
Nykyään kahdessa yliopistossa oikeustieteiden professorina työskentelevä Crenshaw havainnollisti intersektionaalisuus-käsitteen avulla mustien naisten putoamista työelämästä risteävän syrjinnän takia:
Tunnetuimpia Crenshaw’n esimerkkejä on tapaus, jossa mustat naiset kokevat joutuneensa syrjityksi työssä ja nostavat asiasta oikeusjutun. Tilannetta tarkastellaan oikeudessa ja todetaan, ettei syrjintää ole: työnantaja oli nimittäin jo palkannut sekä muita mustia että muita naisia. Kyse ei siis voi olla syrjinnästä etnisyyden eikä sukupuolen perusteella.
Tosin kaikki palkatut afroamerikkalaiset työntekijät olivat miehiä, jotka toimivat perinteisen miehisessä ‘duunarityössä’ ja kaikki naiset taas olivat valkoisia ja palkattu perinteisiin naisten töihin kuten sihteereiksi. Syrjintää kokeneilla mustilla naisilla ei ole käytännössä pääsyä kumpaankaan näistä ryhmistä, koska he eivät olleet vain mustia tai vain naisia, vaan mustia naisia. Kun lokeroita katsotaan yksittäisinä syrjintäperusteina, niiden risteyksessä elävien mustien naisten kokema moniperustainen syrjintä jää näkymättömiin.
Crenshaw tunnisti myös tarpeen monitieteisyyteen, kun haluttiin etsiä syvällistä ymmärrystä eriarvoisuuden mekanismeista. Hän jaotteli analyysiaan rakenteiden, politiikan ja representaatioiden intersektionaalisuuteen: kolmeen näkökulmaan joita yhdistämällä olisi mahdollista ymmärtää selkeämmin kokonaisuutta.
Monitieteisyyden arvostus ei sinänsä ole mikään uusi keksintö, mutta se oli erityisen tärkeää sillä todennäköisesti tieteenalat yhdessä näkisivät samasta asiasta useampia kulmia. Kirjoittaessani pamflettia pohdin tämän kolmijaon kautta esimerkiksi sitä, pitäisikö romanien työllisyyttä tutkiessa katsoa työelämän rakenteiden lisäksi esimerkiksi median luomaa representaatiota. Kun selasin Ylen uutisia avainsanalla “romanit”, ensimmäisten 20 hakutuloksen joukosta 14 kertoi jo otsikkotasolla syrjinnästä, rikollisuusepäilystä tai väkivallasta. Olisko tämä representaatio yhteydessä siihen, että osa romaneista vaihtaa nimensä päästäkseen mukaan työelämään, ja että jo yläkoulun TET-jaksolla moni ei-romani työnantaja jättää heidät kokonaan ulos rekryistä?
“Moninaiset ihmiset” sisältää kaikki ihmiset
Kirjoitin työssäni paljon siitä, kuinka intersektionaalisuutta voi käyttää työkaluna yhdenvertaisuustyössä. Huomasin, että moninaisuudesta puhuminen oli jollain tapaa vinksahtanutta.
Ihmisten moninaisuus tarkoittaa sitä, että ihmisillä on eri lokeroita ja kaikki ihmiset kuuluvat moninaisuuden alle. Huomasin kuitenkin että jopa akateemisissa tutkimusteksteissä moninaisuus-sanalla saatetaan viitata yksittäiseen vähemmistöryhmään, esimerkiksi maahan muuttaneisiin työntekijöihin, naisiin, tai jopa kaikkiin muihin ihmisiin paitsi valkoisiin heteromiehiin. Tämän puhetavan tahtoisin korjata kohdalleen.
Moninaisuudesta puhuttiin monessa tekstissä aivan kuin olisi olemassa toisistaan erilliset ihmisryhmät “moninaiset ihmiset” ja “ihmiset”. Näin ajatellen en ihmettele lainkaan sitä miten joku huolehtii miesten jäämisestä tasa-arvon ulkopuolelle tai siitä, kuinka vähemmistöjen syrjinnästä puhuminen heittää valtaväestöä sijoiltaan. Todellisuudessa minkä tahansa lokeron kohdalla valtaväestö ja vähemmistö kuuluvat saman moninaisuuden sisään. Sillä kerralla vain satutaan puhumaan esimerkiksi siitä, ettei vähemmistön lakisääteinen oikeus toteudu, vaikka valtaväestöllä vastaava oikeus toteutuu.
Yhdenvertaisuustyö tapahtuu sekä paperilla että tunteissa
Vaikka kirjoitustyötä aloittaessani ärsyynnyin intersektionaalisuus-käsitteen herättämistä (mielestäni liiallisista) tunnereaktioista, palasin lopulta itse kirjoittamaan juuri niistä. Olin turhautunut esimerkiksi yhdenvertaisuussuunnitteluun liittyvään pöhinään, sillä joskus minusta tuntui kuin trendikkäällä kielellä yritettäisiin huijata ihmisiä luulemaan yhdenvertaisuussuunnittelun olevan kivaa. Todellisuudessa se on raskasta tunnetyötä, johon tarvitaan paljon resursseja ja erikseen rakennettua turvallisuuden tunnetta.
Toimivassa yhdenvertaisuustyössä on mukana muutos sekä paperilla että tunteissa. Keskeistä on sisäisen muutoksen haluaminen. Ilman muutoshalua on vain sanoja paperilla. Sanoilla ei myöskään pääse pakoon sitä tosiasiaa, että yhdenvertaisuussuunnittelu on väistämättä hankalan tuntuista tunnetyötä. Kirjoitin hieman provosoidakseni pamflettiin:
Kun feminismi ja sorron purkaminen tuntuu liian rajulta, puhutaan tasa-arvosta. Kun tasa-arvo ja yhdenvertaisuus aiheuttavat hilseilyä, vaihdetaan tilalle moninaisuus ja inklusiivisuus, tai brändätään se mukavammaksi vaihtamalla sanat englanniksi muotoon, ‘diversity and inclusion’. Tässä on kuitenkin se riski, että tunnetaakka seuraa mukana. Millä sanoilla tahansa markkinoitkin, DEI-työ* on edelleen prosessi joka tähtää rakenteellisen sorron purkamiseen.
*Monimuotoisuus (Diversity), yhdenvertaisuus (Equity) ja inklusiivisuus (Inclusion).
Törmään usein siihen että kun yhdenvertaisuustyö tehdään paperilla ilman sisäistä muutosta, syrjintätilanteet käsitellään yksittäistapauksina. Silloin ne kohdataan tilanteen esiin tuoneen yksilön ongelmina, eikä nähdä että yhteisö tai organisaatio saa parhaillaan tietoa omasta yhdenvertaisuudestaan. Silloin se ei kehity.
Luottamus, turva ja dialogi ovat työtä, ja työ vaatii resursseja
Intersektionaalisen feminismin ABC -kirjan lopussa ehdotan tulevaisuustaidoiksi luottamusta, turvaa ja dialogia. Se ei oikeastaan liity edes alkuperäiseen työtehtävääni käsitteen yleistajuistajana, mutta toisaalta… Intersektionaalisuus saa eriarvoisuuden rakenteita näkyviin. Eriarvoisuuden käsittely vaatii resursseja ja osa työstä tehdään tunteiden alueella. Silloinhan luottamus, turva ja dialogi ovat aivan keskeisiä asioita, kun rakenteita muokataan reilummiksi.
Nämä tulevaisuustaidot voivat liittyä hyvin mikrotason toimintaan. Jos yhdistyksen illanviettoihin ei voi osallistua saavutettavuussyistä tai joukkueen kulttuuriin kuuluvat vitsailut ajavat ihmisiä pois harrastuksesta, aiheesta täytyy käydä dialogia. Onnistuakseen dialogi tarvitsee sen, että sen osapuolilla on turvallista olla ja luottoa siihen, että lähtökohtaisesti pyritään yhteisymmärrykseen. Jollekin osapuolista tilanne on todennäköisesti vaikeampi kuin toisille: silloin jonkun tehtävä on uskaltaa puhua, ja toisen tehtävä olla sillä aikaa korostetusti turvallinen.
Suuremmalla tasolla turvallisuuteen voivat liittyä jopa ylisukupolviset, kollektiiviset asiat. Joskus dialogin onnistumisessa nousee keskeiseksi traumatietoisuus: sen ymmärtäminen, miten menneisyys tuo painolastinsa tilanteisiin, joissa käsitellään eriarvoisuutta ja näennäisesti taakse jääneitä vääryyksiä. Kun esimerkiksi Suomessa tapahtuvan Saamelaisten totuus-ja sovintokomission aikana ihmisiä pyydetään avaamaan kokemuksiaan, keskeinen suomalaisten työ on mahdollistaa dialogin eteneminen – käsittelemällä omia tunteitaan niin, että kollektiivinen kuunteleminen ja turvallisena pysyminen on mahdollista.
Ehkä intersektionaalisuus herättää tunteita aivan syystä
Ehkä puoleenväliin kirjoitustyötäni koetin riisua sinänsä hyvin yksinkertaista oikeustieteellistä käsitettä kaikista tunteista. Halusin esittää sen tiukasti järkiperustaisena, sillä alitajuisesti ehkä ajattelin sellaisen liittyvän hyvään tieteeseen: ei tätä tutkimusta millään tuntevilla kehoilla tehdä, pelkällä vasemmalla aivopuoliskolla!
Lopulta päädyin kirjoittamaan pitkiä pätkiä kommunikaatiosta, tunteiden käsittelystä ja jopa siitä, kuinka tunteet olisi pakko hyväksyä osaksi tätä kokonaisuutta.
Ehkä jossain vaiheessa huomasin, että vaikka intersektionaalisuus työkaluna on varsin looginen, sen esiin tuomat asiat eivät ole. Nähdessään eriarvoisuuteen liittyviä rakenteita ja itsensä osana niitä ihminen ei pysy kylmänä ja tunteettomana robottina. Ihminen kokee luonnostaan empatiaa toisia kohtaan, eikä todennäköisesti halua olla mihinkään suuntaan eriarvoisessa asemassa toisiin nähden. Tunnetasolla olisi joskus helpompaa olla syventymättä epäreiluihin rakenteisiin yhtään enempää.
Samalla, jos epäreiluutta haluaa loiventaa, sitä on pakko ensin analysoida. Siinä intersektionaalisuus toimii erinomaisena linssinä. Mutta linssi yksin ei riitä, sillä sen lisäksi tarvitaan työntekoa sekä monitieteisesti että tunteiden tasolla.
Susi Nousiainen on Ajatuspaja Vision projektitutkija, joka tekee väitöskirjaa johtamisen oppiaineessa Lapin yliopistossa.