—
Paljon sanoja, vähän tekoja?
Jokainen lienee kuullut ainakin pintapuolisesti mitä on turvallisempi tila, tai mitä sen pitäisi edustaa. Turvallisempi tila on syrjinnästä vapaa tila, joka tiedostaa ja estää että tilassa ei tapahdu esimerkiksi homofobiasta, seksismistä tai rasismista johtuvaa ahdistelua, kiusaamista tai väkivaltaa. Lisäksi se on retorinen keino tuoda esille ja siten haastaa yhteiskunnallisia valta-asetelmia ja normeja.
Älä oleta! Tarkasta etuoikeutesi! Konsepti kuulostaa hienolta ja sanat suurilta, mutta se onkin myös turvallisemman tilan periaatteiden suurin haaste. Sillä sanojen lisäksi turvallisempi tila vaatii tekoja.
Museum of Impossible Forms on Helsingin Kontulassa toimiva pieni itsenäinen kulttuurikeskus, jota olen ollut osana ylläpitämässä vuodesta 2017 lähtien. Tilan idea on olla lähtökohtaisesti poliittinen taide- ja kulttuuritila, joka tarkastelee kriittisesti institutionaalista kulttuurituotantoa. Tarkoitus on tutkia, miten rakentaa taidelaitos tai instituutio, jonka pohjana toimivat antirasismi, dekolonialismi, queer ja feminismi sekä näiden edistäminen yhteiskunnallisesti.
Turvallisemman tilan periaatteet ovat jotain mistä olemme keskustelleet tilan perustamisesta lähtien, keskittyen lähinnä pariin kysymykseen.
Ensinnäkin: jos osallistuessaan toimintaan tai tullakseen tilaan on jo lähtökohtaisesti pitänyt tiedostaa tilan aatteellisuus, ovatko erilliset säännöt edes tarpeellisia? Mutta toisaalta, miten lopulta varmistamme kaikkien tietävän, mistä tilassa on kyse? Entä onko yritys turvallisemman tilan luomisesta lopulta keneltäkään pois? Eikö periaatteiden kirjoittaminen ja esillä pitäminen vain vahvista tilan aattellisuutta, sen sijaan, että se vesittäisi sitä.
Toinen kysymys on, mitä turvallisemmalla tilalla oikeasti tarkoitetaan. Sillä mikään tila ei itsessään ole turvallinen tai turvaton, vaan turvallisuuden tekevät siellä olevat ihmiset.
Tämä on myös syy, miksi nykyisin puhutaan enemmän turvallisemmasta – eikä turvallisesta, tilasta – sillä mikään tila ei voi olla ehdottomasti turvallinen niin kauan kuin siellä on useampi kuin yksi ihminen. Siten meillä Museum of Impossible Forms –kulttuurikeskuksessa on ollut käytössä turvallisemman tilan periaatteet nimellä Turvallisempi tila, Turvallisemmat ihmiset. Painotus on näin turvallisuuden kollektiivisessa vastuussa, sillä tila on yhtä turvallinen kuin siellä olevat ihmiset haluavat sen olevan. Huomauttaisin että tämän takia täysin julkinen tila, eli tila johon tulevia ja meneviä ihmisiä ei voi mitenkään tietää tai ennakoida, ei ikinä voi olla turvallisempi tila.
Miten turvallista tilaa sitten ylläpidetään?
Lähtökohtaisesti pitäisi yrittää välttää “poliisiksi” ryhtymistä. Joskus puhutaan turvallisemman tilan säännöistä, mutta puhumme mieluummin periaatteista. Säännöt tuo mieleen enemmän autoritäärisen järjestelmän, joka koostuu sääntöjä noudattavista ja niitä valvovista osapuolista. Tavoitteena olisi ennemmin saada mielikuvaa kollektiivisesta vastuusta muiden sekä omaan käytökseen. Tämän takia ei myöskään ole ehkä hyvä idea, että ensimmäinen asia tilaan tai tapahtumaan saapuessa on se, että lätkäistään sääntölista käteen. Tarkoitus on ehkä hyvä – että asia saadaan ikään kuin pois alta – mutta se potentiaalisesti luo epärakentavaa pelon ilmapiiriä, jossa yksilö joutuu pohtimaan jokaista sanaansa ja liikettään.
Ideaalisesti turvallisuuteen kuuluu myös se, että virheitä saa tehdä ilman, että niistä automaattisesti rangaistaan. Tämä on erityisen tärkeää, kun tekee tapahtumia sellaisten yhteiskunnallisesti heikossa asemassa olevien ihmisten kanssa, joilla voi jo entuudestaan olla ahdistuneisuutta sen puolesta, etteivät tunne kaikkia sosiaalisia ja kulttuurisia sääntöjä tai oikeaa kielenkäyttöä. Anna siis tilaa mahdollisuudelle oppia kannustavassa ympäristössä.
Kuka sitten on vastuussa turvallisemmasta tilasta?
Yleensä tapahtumanjärjestäjät asetetaan yksinäiseen vastuuseen turvallisemmasta tilasta nimeämällä heidät vastuuhenkilöiksi. Vaikka vastuuhenkilöiden ja järjestäjien tietäminen on hyvä asia sen kannalta, jos jotain tapahtuu, voi se myös luoda passiivista mielentilaa.
Turvallisemman tilan periaatteilla on riski luoda valheellista turvallisuuden tunnetta, sen sijaan että se kannustaisi valveellisuuteen ja vastuunottoon. Saatetaan ajatella, että omaan ja kaverien käytökseen ei tarvitse kiinnittää huomiota, kun järjestäjät ikään kuin poliisina tuomitsevat, millainen käytös on ok ja mikä ei. Kuitenkin tunnistat todennäköisesti itse paljon paremmin jos kaverisi tuntee olonsa ahdistuneeksi tai epämukavaksi, kuin joku satunnainen toimari. Olet todennäköisesti myös parempi puuttumaan kaverisi örveltämiseen ja vinkkaamaan, että olisi aika mennä jo kotiin, kuin että jätät asian tuntemattomien vastuulle.
Turvallisuus tai sen puute ei ole yksiselitteinen konsepti. Turvallisuuden tunnetta voi pitää kyseenalaisena mittarina syrjinnästä vapaalle tilalle, sillä se miten turvalliseksi joku kokee olonsa on yleensä aika hyvä mittari omalle asemalla yhteiskunnassa. Se, että joku tuntee olonsa turvalliseksi, saattaa tarkoittaa että joku toinen ei tunne.
Onko esimerkiksi hyvä asia, että joku tuntee olonsa turvalliseksi valkoisena tai cissukupuolinsena?
Onko huono asia, jos joutuu kyseenalaistamaan omaa normitiivisuuttaan huomatessaan edustavansa poikkeuksellisesti tilassa vähemmistöä?
Emme sano, että meillä olisi kaikkia vastauksia, tai edes sitä, onko turvallisemman tilan periaatteita pakollista olla. Jos kuitenkin haluat kehittää turvallisemman tilan ohjeita, tässä olisi meidän suosituksiamme:
Ensinnäkin, pidä se yksinkertaisena. Älä käytä liian luotaantyöntävää akateemista kieltä tai termejä ilman avaamatta niitä.
Varo myös sanoja mitä käytät. “Ei pervoja!” voi tuntua aiheelliselta ja vähän hauskalta säännöltä, mutta on oikeasti aika historiaton toteamus, kun ajattelee miten vaikka homoseksuaalisuutta ja transsukupuolisuutta on ennenaikaan kohdeltu. Sano vain suoraan, mitä tarkoitat. Esimerkiksi, että ei saa koskea ilman lupaa, ei saa olettaa toisen sukupuolta, kukaan ei ole velvollinen keskustelemaan kanssasi, jne.
Kerro selkeästi keneen voi ottaa yhteyttä, jos et tiedä ketään muuta tai näe tilanteeseen muuta ratkaisua.
Lopuksi, ole realistinen. Älä lupaa, että kaikkien pitäisi tuntea olonsa turvalliseksi. Kuten aiemmin sanottu, myös turvattomuus voi olla rakentavaa, etkä halua luoda valheellista turvallisuutta. Sisältövaroitukset voivat olla hyvä keino vaikka elokuvailtaan, mutta et silti voi luvata että kukaan ei triggeröidy tai saa traumareaktioita.
Älä lupaa ryhtyä ihmisten terapeutiksi, sosiaalityöntekijäksi tai lääkäriksi, ellei sinulla ole siihen oikeasti ammatillisia edellytyksiä.
Pääasia on että yleisöstä huolehditaan ja asioihin puututaan. Sitä voi kutsua ihan miksi vaan, vaikka huolehdimme toisistamme, emmekä siedä paskaa -tilaksi.
Marianne Savallampi on helsinkiläinen kuraattori, kulttuurituottaja ja taidehistorioitsija. Hän on tutkinut ja työskennellyt miettimällä feminismin, queerin ja aktivismin suhdetta kulttuurituotantoon. Hän on Museum of Impossible Forms kulttuurikeskuksen yksi perustajista ja sen entinen taiteellinen johtaja. Hänen seuraava itsenäisesti kuratoimansa näyttely kulttuurikeskus Stoassa, Itä-Helsingissä, käsittelee kantaaottavaa ja poliittista käsityötä taidemuotona.