—
Vaalijärjestelmämme syrjii syrjäseutuja ja tilanne huononee. Mitä harvemmin asutettu suomalainen vaalipiiri on, sitä huonommin eduskunta edustaa sitä.
Lapin, Satakunnan, ja Keski-Suomen vaalipiirit kärsivät nykyisestä järjestelmästä eniten. Seuraaviin vaaleihin tehdyt paikkamäärien muutokset iskevät negatiivisesti Lapin ja Kaakkois-Suomen edustukseen. Kerron tässä blogissa miksi näin käy ja miten voimme ratkaista asian.
Manner-Suomi on jaettu kahteentoista vaalipiiriin. Jokaisessa vaalipiirissä on väestöön suhteutettu määrä edustajia. Tämä tarkoittaa, että mitä enemmän äänioikeutettuja vaalipiirissä on, sitä enemmän kansanedustajia sieltä tulee. Hyvin reilua. Kun väestö kasvaa yhdessä vaalipiirissä tarpeeksi suhteessa toiseen, niin se saa enemmän kansanedustajia. Tämäkin on reilua.
Suomessa ei kuitenkaan tulla ikinä lisäämään kansanedustajien määrää, joten kun yksi vaalipiiri saa lisää paikkoja, niiden on pakko lähteä jostain toisesta. Vuoden 2023 eduskuntavaaleissa Helsingin, Uudenmaan ja Pirkanmaat vaalipiirit saavat kukin yhden lisäpaikan. Samalla Lapin vaalipiiri menettää yhden paikan ja Kaakkois-Suomen vaalipiiri menettää kaksi.
Pienempi määrä edustajia vähentää vaalipiirin edustavuutta. Vuoden 2019 vaaleissa, Uudenmaan vaalipiirissä viimeinen eduskuntapaikka irtosi, kun lista sai 2,7 % äänistä. Lapissa 9,7 % äänistä saanut lista jäi 7 äänen päähän eduskuntapaikasta. Onko reilua, että 9,7 % lappilaisista ei saa edustajaa eduskuntaan, mutta 2,7 % uusimaalaisista saa? Lapissa ensimmäinen ulosjäänyt ehdokas sai 7818 ääntä. Uudellamaalla pääsi eduskuntaan ehdokas, joka sai vain 2544 ääntä.
Tämän ongelman aiheuttaa piilevä äänikynnys, joka on vaalien jälkeisen paikkajaon kynnys sille, millä prosentilla äänistä vaalilista jää pois eduskuntapaikkojen jaosta. Piilevä äänikynnys paljastuu matemaattisesti vasta, kun vaalit on käyty, joten näin etukäteen edustavuuden muutosta on parempi tarkastella katsomalla edustuskynnyksen ja sulkukynnyksen muutosta.
Edustuskynnys kuvaa pienintä mahdollista ääniosuutta, jolla puolue voi saada paikan. Sulkukynnys taas kuvaa suurinta mahdollista ääniosuutta, jolla puolue voi jäädä ilman paikkaa. Nämä kaksi lukua kuvaavat siis pienintä ja suurinta prosenttimäärää, joilla voidaan saada paikka vaalipiirissä, eli teoreettista minimiä ja maksimia, joiden väliin piilevä äänikynnys aina jää. Näiden muutos vuosien 2019 ja 2023 vaalien välillä näkyy tässä animaatiossa (kuva 2). Kynnykset madaltuvat väkirikkaammissa vaalipiireissä ja nousevat harvemmin asutuissa.
Tämä on selkä ongelma suomalaiselle demokratialle, joka on jo ratkaistu muissa Pohjoismaissa sekä Alankomaissa, joilla on meitä edustavammat vaalijärjestelmät. Norjassa, Ruotsissa ja Tanskassa on käytössä tasauspaikat. Alankomaissa ei ole vaalipiirejä ollenkaan.
Alankomaiden järjestelmä on mahdollisimman edustava. Jos joku lista saa koko maassa tarvittavan määrän edes yhteen paikkaan parlamentissa, eli 0,67% äänistä, se saa paikan parlamentissa ja näin pääsee mukaan yhteiskunnalliseen keskusteluun. Tästä syystä Alankomaissa puolueet uudistuvat nopeammin ja parlamentissa on laajempi kirjo mielipiteitä edustettuna kuin meillä.
Pohjoismaissa – Suomessakin – vaalipiirit ovat olemassa taatakseen alueellista edustusta. Suomi on kuitenkin ainoa pohjoismaa, jossa näiden vaalipiirien luomaa epäsuhteellisuutta ei olla korjattu tasauspaikoilla. Suomessa tämä voisi pelkistettynä tarkoittaa järjestelmää, jossa jokaiselta Manner-Suomen vaalipiiriltä otetaan yksi paikka pois ja nämä kaksitoista paikkaa jaettaisiin vaalipiiripaikkojen jälkeen valtakunnallisesti tasoittamaan vaalipiirien aiheuttamaa epäsuhteellisuutta. Tässä tilanteessa voisi olla myös enemmän vaalipiirejäkin kuin nyt, koska harvemman edustajanpaikan vaalipiirien epäsuhteellisuutta korjattaisiin. Tämä siis lisäisi suhteellisuutta, poliittista moninaisuutta ja alueellista edustavuutta.
Suomessa ratkaisuiksi tähän ongelmaan ollaan nyt pyritty yhdistämään vaalipiirejä, minkä voisi väittää vähentävän alueellista edustavuutta, johon vaalipiireillä alunperin pyritään. Lappi on jo maantieteellisesti suurin vaalipiiri ja pienellä väestöllä selvästi epäsuhteellisin. Sen yhdistäminen esim Oulun vaalipiiriin loisi vaalipiirin joka kattaisi puolet Suomen pinta-alasta. Tämä olisi mielestäni käytännön tasolla lähempänä sitä, että vaalipiireistä luovutaan kokonaan, kun yksi vaalipiiri kattaa noin puolet maan pinta-alasta.
Myös suurempien vaalipiirien pilkkomista ollaan pohdittu. Tämä ratkaisu pyrkisi lisäämään reiluutta tekemällä edustavimmista vaalipiireistä, kuten Uudenmaan vaalipiiristä, vähemmän edustavia. Tämä on mielestäni täysin väärä suunta ja pitäisi unohtaa. Heikoimpia lenkkejä tulee vahvistaa ja vahvat lenkit tulee säilyttää vahvoina. Poliittinen moninaisuus on rikkaus, ei vitsaus.
Pitää toki muistaa, että tämänkaltainen edustavuuden lisääminen vie valtaa suurilta puolueilta pienille ja keskisuurille puolueille. Tässä taitaakin piillä syy, miksi vanhat puolueet eivät ole koskaan halunneet muiden Pohjoismaiden tavoin edistää demokraattista edustavuutta.
Mediassa usein pohditaan, että mikä puolue hyötyy mistä järjestelmästä tai kuka yksittäinen kansanedustaja olisi pudonnut ja noussut, jos olisi ollut käytössä erilainen järjestelmä. Vaaleja tulisi kuitenkin katsoa objektiivisesti siitä näkökulmasta, että miten maksimoimme edustavuuden ja reiluuden.
Jos aihe kiinnostaa laajemmin, niin voit lukea analyysini Suomen vaalijärjestelmän tilasta täältä.
Coel Thomas on sosiologian maisteri Erasmus University Rotterdamista. Hän toimii projektitutkijana Ajatuspaja Vision demokratiaprojekteissa.