—
Banerjeen ja Duflon kirja on puolustuspuheenvuoro taloustieteelle, mutta myös haaste sen nimissä esitetyille tavanomaisille politiikkasuosituksille. Kirjoittajat perustelevat ehdottamiaan suuren mittakaavan politiikan suunnanmuutoksia erityisesti kokeellisen taloustieteen tuloksilla.
Esther Duflo ja hänen miehensä Abhijit Banerjee ovat molemmat MIT:n taloustieteen professoreita ja yhdessä Michael Kremerin kanssa vuoden 2019 “taloustieteen Nobelin” palkinnon saajia. Kirjan luvuissa Duflo ja Banerjee käsittelevät siirtolaisuutta, globalisaation taloudellisia vaikutuksia, syitä rasististen poliitikkojen suosiolle, talouskasvun hidastumista,, ilmastonmuutosta, taloudellista epätasa-arvoa, verotusta ja ennen kaikkea köyhyyden vähentämistä ja kunniantunnon palauttamista sen menettäneille.
Kirjassa näkyy vahvasti kirjoittajien tausta empiirisen köyhyystutkimuksen parissa. Suurien historiallista kehitystä kuvaavien tekstien lomaan on ripoteltu henkilökohtaisia huomioita erityisesti Ranskasta, Intiasta ja USA:sta. Kirja on lähteistetty. Useimmiten viitataan kirjoittajien omaan tai muiden tekemään taloustieteelliseen tutkimukseen – erityisesti vahvaa näyttöä tarjoaviin kokeellisiin asetelmiin.
Teoksen nimen mukaisesti siinä puolustetaan ajatusta, että “hyvällä taloustieteellä” on annettavaa näinä “vaikeina aikoina”. Valtavirta ei kuitenkaan säästy kritiikiltä ja kirjassa on jonkin verran jopa suoranaista vinoilua kirjoittajien mielestä huonommin perustelluille näkemyksille. Esimerkiksi kommentoidessaan erästä konsulttiraporttia, joka hehkuttaa internetin vaikutuksia Afrikan maille, B & D kirjoittavat:
The fact is evidently so obvious that the report does not bother to cite much solid evidence, which is sensible since there is no such evidence to cite.
Talouskasvun hedelmät eivät roiku matalalla
Banerjeen ja Duflon mukaan talouskasvun hedelmistä ei ole kovin vahvaa konsensusta. 1970-luvun jälkeen kasvu kehittyneemmissä maissa on hidastunut. Teknologisen kehityksen potentiaalista kasvattaa tuottavuutta jatkossa on ristiriitaisia tulevaisuudenkuvia, jonka erilaisia päätyjä kirjassa edustavat Robert Gordonin kasvupessimisemmät ja Joel Mokyrin optimistemmat näkemykset (debatti kuunneltavissa täällä). Kun kasvuun vaikuttavat erityisesti työllisten määrä ja pääomien kasvu, on jo pääomarikkaissa maissa vähemmän kasvupotentiaalia kuin köyhemmistä lähtökohdista kiihdyttävillä.
Ainakaan rikkaiden verotuksen laskeminen ei ole heidän mielestään hyvä keino synnyttää kasvua. Se lähinnä rapauttaa valtioiden mahdollisuuksia suorittaa tehtäviään, kuten vähentää köyhyyttä. USA:n ja UK:n thatcherismi ja reaganismi eivät johtaneet kasvuun. Eriarvoisuuden kasvun ja köyhien kurituksen myötä luottamus valtioon sen sijaan lähtee herkästi laskuun, valtion toimintakyky heikkenee ja kyynistyneet äänestäjät kääntyvät populistien puoleen.
Verotuksen työllisyysvaikutuksia käsiteltäessä argumentaatio ei kuitenkaan näyttäydy niin tasapuolisena, kuin millaisena kirja agendansa esittää. Kokeellista näyttöä, että (varsinkaan hyvätuloisimmat) vähentäisivät työntekoa verojen kiristyksen tai tulonsiirtojen kasvattamisella, ei oikein ole. Heidän johtopäätöksensä yleistäminen tuntuu vaikealta, kun lukee erinäistä empiiristä kirjallisuutta työn tarjonnan joustoista. Tästä herää kysymys, kuinka paljon kirjan väitteistä kestäisi tarkempaa kritiikkiä – tai ehkä ennemmin debattia toista mieltä olevien ekonomistien kanssa.
Lukijana jää mielikuva, että B & J:n mukaan maahanmuuttokeskustelua ajavat pikemminkin tunteet kuin faktat. Suurin osa ei halua lähteä edes vaarallisista oloista (esim. luonnonkatastrofien tai sodan alta), vaikka pidemmän päälle paremman elämän perässä liikkuvat hyötyvät. Yhtenä esimerkkinä tästä käytetään Toisessa maailmansodassa “Saksan puolella taistellutta ja siten sodan hävinnyttä” Suomea, jonka 430 000 evakkoa (11 % väestöstä) olivat 25 vuoden kuluttua pakkosiirtymisestä rikkaampia kuin suomalaiset keskimäärin. Tätä selitetään sillä, että evakoiden oli pakko urbanisoitua aikaisemmin kuin muiden maaseutumaisen Suomen asukkaiden. Pakkorako vaati evakoilta enemmän “seikkailumieltä” ja sopeutumista.
Eriarvoisuus syntyy dynaamisesti ja talous on jäykkää
Kirjoittajien analyyseissa on usein kyse talouden dynamiikasta eikä vain lopputuloksista. Esimerkiksi kaupan keskittyminen ei välttämättä näy välittömästi huonoina lopputuloksina asiakkaille – esimerkiksi korkeina (kaura)maidon hintoina – mutta se voi vähentää innovaatioiden insentiivejä ja tämän myötä tuottavuutta pitkällä tähtäimellä.
Mitä voidaan oppia vaikkapa nepotismista intialaisessa t-paitateollisuudessa? Sukulaisten suosiminen johtaa tehottomampaan tuotannon jakoon. Päteekö sama esimerkiksi suomalaiseen perintöveroon?
Tuloeroissakin Banerjee ja Duflo kiinnittävät huomiota dynamiikkaan, jolloin tärkeämmäksi muodostuu “eriarvoisuus ennen veroja” kuin verotus itsessään. Thomas Pikettyä seuraten, kirjassa arvioidaan, että yritysjohtajien jättipalkkioihin on vaikuttanut verotuksen madaltuminen, ja ongelmaa voitaisiin ratkaista verottamalla huipputuloisia ankarammin. Tässä ei olisi kyse niinkään rikkaiden verottamisesta köyhiksi, vaan kannustimien muutoksista: palkasta tulee johtajille vähemmän houkuttelevaa ja esimerkiksi omien “unelmaprojektien” edistämisestä suhteessa tärkeämpää
Digitalisoituneessa taloudessa verkostovaikutukset johtavat Facebookin ja Amazonin tapaisiin “supertähti-yrityksiin”, joiden perustajille kasautuvat valtavat omaisuudet (vaikka BKT-mittari ei tavoittaisikaan yksilöille koituvaa hyötyä esimerkiksi verkkovideoiden katselusta).
Iso kuva kuitenkin on, että globaalia köyhyyttä on saatu vähennettyä. Banerjee ja Duflo ovat varovaisen luottavaisia, että äärimmäinen köyhyys olisi mahdollista poistaa maailmasta 2030 mennessä.
Suomessakin on käyty tänä vuonna vilkasta keskustelua eriarvoisuuden kasvusta, köyhyydestä ja käytetyistä mittareista. Tätä herätteli viimeisimpänä Kalevi Sorsa -säätiön raportti Eriarvoisuuden tila Suomessa 2020. Siinä Riihelä ja Tuomala korostavat tarvetta miettiä keinoja vaikuttaa tuotannontekijätulojen kasvaneisiin eroihin – pelkkien verotuksen muutosten rinnalla.
Ilmastonmuutoksen torjunta rinnastuu kirjassa globalisaation vaikutuksiin. Koska todellisessa taloudessa muutokset eivät tapahdu välittömästi ja kivuttomasti, vaan esimerkiksi työllistymisen esteenä on ihmisten haluttomuus muuttaa, on taloudellinen toiminta jähmeää (“sticky”). Koska talous on jähmeää eikä vastaa taloustieteellisten oppikirjojen teorioita, on aina olemassa myös kehityksen kelkasta putoavia ihmisiä. Kuten globalisaation tapauksessa, myös näiden häviäjien luottamusta järjestelmään on lepyteltävä: green new deal, työttömien tukeminen, aluepolitiikka, jne.
Kokonaisuudessaan kirja hieroikin ihanasti aivonystyröitä liikkeelle ja on mallikelpoinen esimerkki siitä, miten taloustiede voi antaa myös hyviä avaimia kestämättömän maailmantilan muuttamiseksi. Sen idealistinen ote on kunnioitettava, mutta myös epäilystä herättävä: näinkö tämä kaikki ihan oikeasti menee?
Ajatuspaja Vision verkkolukupiirissä luetaan tahoillamme vaihtelevia ajankohtaisia ja ajattelua avartavia kirjoja. Uusi kirja sovitaan aina edellisen kirja-arvion julkaisun yhteydessä.
@Nonissimo @AjatuspajaVisio