—
Barnoskyn ja Hadlyn kirja mainostaa englanninkielisen painoksensa takakansitekstissä kirjan olevan “se kutsu toimintaan, jota tarvitsemme” ekokriisin torjumiseksi. Barnosky ja Hadly kuitenkin käsittelevät kirjassaan ekokriisiä lähinnä väestönkasvun näkökulmasta syventymättä tarkemmin useisiin keskustelun arvoisiin pointteihin elämäntapojemme ja kriisin yhteydestä.
Anthony Barnosky ja Elizabeth Hadly ovat kummatkin tehneet tutkimusta paleontologian tieteenalalla vuosikymmeniä. Barnosky ja Hadly käsittelevät kirjassaan Loppupeli – Onko maapallo keikahduspisteessä? ihmistoiminnan aiheuttaman ilmastokriisin keikahduspisteitä. Keikahduspisteillä viitataan kriittiseen kynnykseen, jonka ylittäminen voi johtaa suuriin, peruuttamattomiin muutoksiin ympäristössä ja ekosysteemeissä. Barnosky ja Hadly ovat omistaneet kullekin tulevaisuutta vaarantavalle uhalle – ihmiset, tavarat, myrskyt, nälkä, jano, myrkyt, sairaudet ja sota – oman kappaleensa käyttäen kokemuksia omasta työ- ja perhe-elämästään.
Mistä on ekokriisi tehty?
Barnosky ja Hadly esittelevät kyllä ekokriisin keikahduspisteiden seurauksia ja tarjoavat esimerkkejä ihmisten aiheuttamista tuhoista, sukupuuttoon kuolevista lajeista ja metsäpaloista sekä jostain syystä myös usean sivun mittaisen listauksen tutkimusorganisaatio CNA:n (Center for Naval Analyses) sotilaallisen neuvottelukunnan (Military Advisory Board) jäsenistä, mutta eivät tarjoa juurikaan mitään uutta keskusteluun ekokriisistä vuodelle 2021. On toki muistettava, että kirja on ilmestynyt vuonna 2015 ja muutaman viimeisen vuoden aikana on joissain ekokriisiin liittyvissä asioissa menty huimasti eteenpäin, esimerkiksi ilmastonmuutoksen todellisuuden tunnustamisessa, sen oireiden tunnistamisessa ja yleisessä halukkuudessa toimia sen torjumiseksi. Kirjan suurin ongelma ei ehkä kuitenkaan ole sen auttamaton vanhentuneisuus. Ongelma on enemmän sen tavassa käsitellä ekokriisiä vastakkainasettelulla. Tämä näkyy Barnoskyn ja Hadlyn luomissa ja toistamissa mielikuvissa ekokriisistä, jossa ongelmasta keskustellaan lähinnä kehittyvien maiden väestönkasvusta johtuvana sekä vahvistetaan narratiivia “meistä” ja “heistä”, “kehittyneistä” ja “kehittyvistä” maista, “rikkaista” ja “köyhistä”, “valkoisista” ja “ei-valkoisista”.
Barnoskyn ja Hadlyn yritys tuoda aihetta lähemmäs “tavallista” ihmistä tuntuu myös keinotekoiselta. Heidän käyttämänsä tosielämän tarinat, esimerkiksi Nepalin vuoristokylästä ja machete-tappelusta, näyttäytyvät lähinnä ylimielisinä. Barnosky ja Hadly, valkoiset, hyvin toimeentulevat, korkeasti koulutetut länsimaisen yliopiston professorit, kertovat tarinoita “barbaareista” ja “villi-ihmisistä” pelotellen “tämä voi olla meidänkin – hyvin toimeentulevien länsimaalaisten – kohtalo”. Välillä jopa tuntuu, että kirja ei niinkään käsittele ilmastokriisiä ja maapallon keikahduspisteitä vaan julistaa kehittyvien maiden ihmisten elämän kurjuutta sekä sivistyneisyyden ja kehityksen puutetta.
Etuoikeutetun syyttävä sormi
Tämä tapa esittää asioita on tuttua narratiivia, joka näkee kehittyvät maat ja niiden asukkaat objekteina – asioina, joille tulee tehdä jotain – yhteistyökumppaneiden ja kanssaihmisten sijaan. Kirja on myös täynnä kömpelösti ilmaistuja toteamuksia, joista ei voi kuin toivoa ymmärtäneensä ne väärin. Barnosky ja Hadly kirjoittavat ruoantuotantoa, kuivuutta, väestönkasvua ja nälänhätää käsittelevässä kappaleessa viisi, Nälkä, esimerkiksi näin:
Ei tarvitse katsoa kovin tarkkaan nähdäkseen, miten väestönkasvu, ruuan huono saatavuus ja kuivuus ovat yhdessä jo pilanneet tietyt Afrikan osat.
Barnosky ja Hadly jättävät kuitenkin mainitsematta, että yksi suuri syy ruoan huonoon saatavuuteen ja kuivuuteen on vuosisatoja jatkunut kehittyvien maiden ja niiden resurssien hyväksikäyttö länsimaiden toimesta. Tällainen pohdinta puuttuu kirjasta totaalisesti, jonka ansiosta teos onnistuu käsittelemään ekokriisiä vain hyvin pinnallisesti kiinnittämättä juurikaan huomiota kehittyneiden maiden etuoikeuksiin ja vastuuseen.
Väillä tämä Barnoskyn ja Hadlyn kömpelöistä ilmaisuista kumpuava ylemmyyden tunne muuttuu kuitenkin niin ksenofobiseksi, että on hankala löytää tilannetta, jossa teksti olisi vahingossa päässyt sellaisenaan läpi. Esimerkiksi kappaleessa kaksi, Ihmiset, kirjailijat kirjoittavat, että:
Maahan tulee yhä enemmän siirtotyöläisiä, he vievät työpaikkoja ja tarvitsevat yhteiskunnallisia peruspalveluja, jotka jonkun muun täytyy maksaa. Joukoittain ihmisiä kumartaa Mekan suuntaan joka ilta katolisten kirkkojen ulkopuolella Italiassa ja Ranskassa. Meksikon ja Yhdysvaltain rajan yli virtaa lapsia joka yö, vaikka kalliit aidat ja partiot yrittävät pitää heidät poissa.
Totta vai tarua?
Välillä myös kirjan rajat tieteellisenä ja elämänkerrallisena kirjallisuutena hämärtyvät, esimerkiksi kun kappaleessa viisi, Nälkä, Barnosky ja Hadly puhuvat niistä sadoista miljoonista ihmisistä, jotka elävät nälänhädässä. Kirjailijat kertovat nälänhädästä kärsivien ihmisten määrän laskeneen viimeisen 25 vuoden aikana joidenkin laskutapojen mukaan, kun taas toisten laskutapojen mukaan nälänhätä olisi kasvussa. Barnosky ja Hadly kuitenkin ilmoittavat “pitävänsä kiinni optimistisesta tulkinnasta”. He eivät kuitenkaan perustele päätöstään uskoa “optimistiseen” laskutapaan ennemmin kuin tulkintaan, jonka mukaan nälänhätä olisi kasvussa.
Barnosky ja Hadly ovat tehneet vuosikymmenien uran paleontologian saralla ja toimivat kummatkin professoreina Stanfordin yliopistossa, joten kirjan faktuaalisuuden ei pitäisi epäilyttää. Kirjan väittämiä ei kuitenkaan ole lähteistetty muutamaa uutisotsikkoa ja blogi-lähdettä lukuun ottamatta. Tästä johtuen on hankala erottaa, milloin kirjoittajat ilmaisevat omia mielipiteitään tai toiveitaan ja milloin käyttävät tieteellistä tutkimusta väitteidensä perustana.
Mikään monipuolinen teos ekokriisin juurisyistä ja mahdollisista ratkaisuista Barnoskyn ja Hadlyn Loppupeli ei ole. Ekokriisistä kokonaisvaltaisen kuvan rakentamisen sijaan, kirjan kantavaksi teemaksi paljastuu valtava pelko väestönkasvusta kehittyvissä maissa. Vaikka väestönkasvu tuo ekokriisille omia ongelmiaan, kirja jättää janoamaan monipuolisempaa ja syvempää analyysiä kriisin taustatekijöistä. Tämän lisäksi kirjasta jää mielikuva vanhanaikaisena ja ylimielisenä teoksena, joka flirttailee ekofasismin kanssa. Kirjaa lukiessa hämmästelee useasti Barnoskyn ja Hadlyn itsetietoisuuden puutettasekä kykyä lähes täysin ohittaa keskustelukehittyneiden maiden vastuusta ja osallisuudesta ekokriisissä.
Ajatuspaja Vision verkkolukupiirissä luetaan tahoillamme vaihtelevia ajankohtaisia ja ajattelua avartavia kirjoja. Uusi kirja sovitaan aina edellisen kirja-arvion julkaisun yhteydessä. Kirjoista keskustellaan lukemisen aikana Twitterissä ja Instagramissa sekä lopuksi täällä Ajatuspajan verkkosivujen kommenttikentässä.
Olivia Koskinen on Ajatuspaja Vision korkeakouluharjoittelija.