—
Suunniteltu ennenaikainen vanhentaminen lyhentää tarpeettomasti tuotteiden käyttöikää – kysynnän ylläpitämisen ohella syntyy tarpeettomasti jätettä. Ongelmaa on pyritty ratkaisemaan sääntelyllä ja kiertotaloudella. Pohjimmiltaan kyse on kuitenkin siitä, voiko kulutuksen jatkuvaan kasvuun perustuva talousjärjestelmä olla ekologisesti kestävä.
Tietokone hidastuu, kännykän muisti tökkii, vaatteet repeävät muutaman käyttökerran jälkeen. Köyhällä ei ole varaa ostaa halpaa, sanotaan. Ensi talveksi täytyy ostaa uusi takki, ei tuota vanhaa enää kehtaa käyttää. Kengätkin ovat typerän ja nolon näköiset, vaikka vielä niitä ostaessa ne näyttivät juuri sellaisilta, mitä halusin pitää jalassa. Eniten harmittaa tabletti, joka oli vielä aivan toimiva, mutta niin vanhaan ei enää tule käyttöjärjestelmäpäivityksiä.
Tässä tutussa ilmiössä on kyse kulutustuotteiden suunnitellusta ennenaikaisesta vanhentamisesta (planned obsolescence). Tarkoituksena on saada kuluttajat ostamaan uusi tuote tarpeeksi nopeasti, jotta tuotteille riittää jatkuvaa kysyntää. Jos tuote kestää liian kauan, on vaikeampaa ylläpitää säännöllistä myyntiä.
Brasilialainen tutkija ja juristi Kamila Pope jakaa kirjassaan Understanding Planned Obsolescence – Unsustainability through production, consumption and waste generation (2017) suunnitellun ennenaikaisen vanhentamisen ennenaikaisen vanhentamisen käytännöstä 1960-luvulla kirjoittaneen Yhdysvaltalaisen journalistin Vance Packardin jaottelua seuraten kolmeen osaan, joista ensimmäinen liittyy tuotteen toimintaan, toinen laatuun ja kolmas haluttavuuteen.
- Tuotteen toiminnallinen vanhentaminen tarkoittaa sitä, että entisen tuotteen tilalle tuodaan uusi, joka tekee jonkin asian paremmin tai tehokkaammin kuin vanha tuote. Sekä Packardin että Popen mukaan tällainen voi olla yhteiskunnallisesti toivottavaakin, jos uusi tuote on esimerkiksi vähemmän saastuttava tai muuten ekologisesti kestävämpi. Voi myös kysyä, missä määrin tällainen vanheneminen on etukäteen suunniteltua ja missä määrin taas normaalia innovointia.
Silti, kuten Pope huomauttaa, myös tällainen vanheneminen johtaa jätteen lisääntymiseen, kun vanhat tuotteet korvataan uusilla. Haitallisempi versio toiminnallisesta vanhentamisesta on viivytetty vanhentaminen, jossa jo olemassa olevia parannuksia pantataan, kunnes vanhan tuotteen kysyntä laskee. Lisäksi toiminnallista vanhentamista edustaa systeeminen vanhentaminen, missä esimerkiksi käyttöjärjestelmien uudistukset tekevät materiaalisen laitteen käyttökelvottomaksi. (Pope 2017, 46-47.) - Laadullinen vanhentaminen viittaa tuotteen ominaisuuksien tietoiseen muokkaamiseen niin, että tuotteen käyttöikä lyhenee. Tästä on kyse esimerkiksi silloin, kun vaatteesta tehdään tarkoituksella huonolaatuinen, jotta kuluttaja palaa pian ostamaan uuden vaatteen. Aihetta tutkinut tutkijatohtori Lilli Sihvonen kuitenkin huomauttaa, että vanhentaminen on nykyään huomaamatonta ja perustuu esimerkiksi vakiintuneisiin materiaalistandardeihin salaliiton sijaan.
- Haluttavuuteen liittyvä suunniteltu vanhentaminen tarkoittaa tuotteen psykologista vanhenemista, mitä tapahtuu esimerkiksi vaatemuodissa. Mainonnan avulla vanhan tuotteen omistamisesta tehdään jollain tavalla ei-toivottua, mikä luo kysynnän uudelle tuotteelle.
Pope paikantaa suunnitellun ennenaikaisen vanhentamisen käytännön 1900-luvun alkupuolelle käytännön voimistuessa erityisesti toisen maailmansodan jälkeen. Käytännön yleistyminen kytkeytyy siis laajempaan kulutusyhteiskunnan muodostumiseen toisen maailmansodan jälkeen Yhdysvalloissa. Pope kontekstualisoi kulutusyhteiskunnan antroposentriseen (ihmiskeskeiseen) maailmankuvaan, moderniin kasvuhakuiseen tai ”kasvuistiseen” kapitalistiseen talouteen, massatuotannon mahdollistaneeseen teknologiseen kehitykseen ja Yhdysvaltain taloudelliseen menestykseen, joka maailmansotien jälkeisessä yhteiskunnallisessa tilanteessa perustui massakulutukseen.
Suunnitellun ennenaikaisen vanhentasen käytäntö siis kiinnostavalla tavalla kuvastaa sodanjälkeisen fordistisen kasautumisen mallin ja laajemmin kulutusyhteiskunnan muodostumista. Ranskalaislähtöinen regulaatioteoria analysoi kapitalistisen talouden kasvuvaiheita ja näiden katkoksia kasautumisen mallin ja sääntelyn mallin käsitteillä (Koistinen 2014, 22). Kasautumismalli viittaa tuotannon organisointiin. Sääntelyn mallilla taas tarkoitetaan kasautumisen mallia tukevaan laajempaan yhteiskunnalliseen kehykseen, johon sisältyvät esimerkiksi normit, instituutiot ja kulttuuri (mt.).
Henry Fordin mukaan nimetty fordistinen kasautumismalli perustui olennaisesti työläisten suurempien palkkojen mahdollistamaan massakulutukseen. Kuten suunnitellun ennenaikaisen vanhentamisen käytäntö osoittaa, riittävien palkkojen lisäksi kysynnän jatkuminen tuli kuitenkin varmistaa kulttuurisesti luomalla tarve ostaa jatkuvasti uusia tuotteita. Tuotteiden suunnitellusta ennenaikaisesta vanhenemisesta tuli kuluttajan valinnanvapauden ilmaus (Pope 2017, 51).
Kuluttajasubjekti piti siis aktiivisesti luoda eikä vain päästää sitä valloilleen nostamalla työläisten palkkoja, joskaan aitoa elintason nousua ei myöskään tule vähätellä kuvaamalla sitä jonkinlaisena mainostajien, tuotesuunnittelijoiden, insinöörien ja kapitalistien juonena. Vaikka fordistinen kasautumismalli onkin nimetty Henry Fordin mukaan, kyse ei ole yksittäisistä henkilöistä, vaan kapitalistisen talouden kasvun laajemmista yhteiskunnallisista edellytyksistä.
Kysynnän takaaminen tapahtui siis paitsi mainonnan myös tuotteiden heikon laadun ja korjaamisen vaikeuttamisen avulla, kun tuotteiden liiallinen kestävyys alettiin nähdä vaarana kulutuksen jatkuvuudelle (Pope 2017, 55-58). Fordistisen kasautumismallin purkautumisen myötä kulutusyhteiskunta ei tokikaan väistynyt, vaan tuotteita alettiin entistä enemmän monipuolistaa ja erityisesti Yhdysvalloissa laahanneita reaalipalkkoja korvattiin luotolla.
Kuluttajat vai rakenteet?
Keynesiläisen talousteorian perustuksiin kuuluu kapitalistisen talouden kysyntävetoisuus, ja kulutuskysyntä muodostaa kysynnästä merkittävän osan. Talous siis tarvitsee jatkuvaa kysyntää, mutta kysynnän takaaminen suunnitellun ennenaikaisen vanhenemisen kaltaisin keinoin tuottaa samalla valtavasti jätettä, mikä kuormittaa ympäristöä enemmän kuin se kykenee sietämään. Ekologisten kriisien aikakaudella tuotteiden tulisi päinvastoin kestää mahdollisimman pitkään ja olla helposti korjattavissa niiden rikkoutuessa. Esimerkiksi suomalaisten luonnonvarojen kulutuksen taso vaatisi neljä maapalloa, jos taso yleistettäisiin koko maailmaan. Lisäksi kulutuksen ylläpitäminen pitää ihmiset kiinni oravanpyörässä, kun kulutustasoa ylläpitääkseen täytyy tehdä enemmän palkkatyötä ja kulutusluotot lisäävät omalta osaltaan tätä painetta.
Tästä näkökulmasta esimerkiksi kulutuskriittiset ”Älä osta mitään” -päivät protestoivat kuluttajasubjektia vastaan. 1990-luvulla eri maissa ensimmäisiä kertoja pidetyt Älä osta mitään -päivät kritisoivat kulutuskulttuuria ja mainontaa. Suomessa Älä osta mitään -päivää on järjestänyt Luontoliitto vuodesta 1993. Protesteina ne ovat kuitenkin yksin riittämättömiä ilman muutosta talouden rakenteissa. Laajamittainen kulutuksesta pidättäytyminen vähentää yritysten voittoja ja ajaa talouden taantumaan. Protestointi tuo kuitenkin näkyviin kuluttajasubjektin historiallisen luonteen: ihminen ei ole luonnostaan kuluttaja, vaan kuluttajasubjekti on talousjärjestelmämme ominaisuus.
Ilmeisiä vastauksia suunnitellun vanhentamisen käytäntöön ovat sääntely ja kiertotalouden edistäminen. Esimerkiksi Euroopan talous ja sosiaalikomitea on esittänyt suunnitellun vanhentamisen käytännön kieltämistä.
Kiertotalouden edistäminen on keskeinen osa myös Euroopan unionin Green Deal -ohjelmaa. Green Deal nojaa kuitenkin vihreään kasvuun, jonka toteuttaminen näyttää vähintäänkin haastavalta ja täydellinen kiertotalous ei termodynamiikan lakien vuoksi ole mahdollinen. Pohjimmiltaan kyse on siitä, voiko ekologisesti kestävä talous perustua kulutuksen jatkuvaan kasvuun – luonnonvarojen kulutuksen osalta asia on selvä: ei voi.
Suunnitellun ennenaikaisen vanhentamisen käytäntö haastaa myös ajatuksen suvereenista kuluttajasta, joka päätöksillään ohjailee tuotantopäätöksiä mielensä mukaan. Kuten taloustieteilijä Robin Hahnel (2012, 37) toteaa:
”Yksi asia, mitä voimme olla varmoja, etteivät yritykset halua tuottavuuden kasvun myötä työntekijöiden ostavan on ’ei mitään’, koska he sen sijaan päättävät kuluttaa enemmän vapaa-aikaa.”
Huoli ”ei minkään” kuluttamisesta on sisäänrakennettu myös suunnitellun ennenaikaisen vanhentamisen käytäntöön, kun käytännön tarkoituksena on tehdä jo ostetusta tuotteesta kelvoton joko toiminnallisesti tai psykologisesti luomalla tarve jollekin uudelle tuotteelle.
Lue lisää:
Kamila Pope (2017) Understanding planned obsolescence : unsustainability through production, consumption and waste generation. Lontoo: Kogan Page.
Mikko Pienipaavola (YLE 18.4.2023), Salaliitto vai kehityksen edellytys? Suunniteltu vanhentaminen saa tavarasi ja vaatteesi hajoamaan. https://yle.fi/a/74-20026884
Jussi Systä on poliittisen talouden väitöskirjatutkija Tampereen yliopistossa.