—
Viimeisen 50 vuoden aikana yritysvastuu on tullut yhä merkittävämmäksi osaksi yritysten toimintaa. Kaksi perinteistä öljy-yhtiötä, ExxonMobil ja Shell tarjoavat kaksi erilaista versioita yritysvastuusta ilmastonmuutoksen kontekstissa.
ExxonMobil korostaa omaa auktoriteettiaan ratkaisussa ilmastonmuutosta vastaan ja syyllistyy suurempaan viherpesuun. Shell puolestaan korostaa yhteistyön merkitystä eri sektoreiden välillä ja on myös investoinut uusiutuviin energialähteisiin. Merkillepantavaa on se, että instrumentalismi selittää kummankin yrityksen toimintaa, kunhan vain tarkastellaan instrumentalismia laajemmin kuin pelkkänä lyhyen aikavälin voittojen maksimointina. Taistelussa ilmastonmuutosta vastaan yritysvastuulle on oltava avoin, mutta kriittiinen, sillä kunnianhimon tasot vaihtelevat.
Milton Friedman on erinomainen lähtökohta yritysvastuun teoreettiselle pohdinnalle. Pähkinänkuoressa, Friedmanin mukaan yritysvastuun harjoittaminen kyseenalaistaa kapitalistisen järjestelmän oikeutuksen, jos yrityksen täytyy toimia lainsäätäjänä, päätösten toimeenpanijana ja juristina. Hänen mukaansa yritykset eivät ole sosiaalisten asioiden asiantuntijoita, toisin kuin valtion virkamiehet. Se, ettei yritys yksinomaan maksimoi voittojaan vaan koittaa ratkaista sosiaalisia ongelmia vastaa hänen mukaansa tilannetta, missä on ”verotusta ilman edustusta”.
Friedman siis esittää hyvin demokratiakeskeisen kritiikin: yritysten, joiden tehtävä on maksimoida voittojaan, tulisi pysyä erossa yhteiskunnallisten ongelmien hoidosta. Erityisesti maailmanpolitiikan professori Teivo Teivainen on tuonut esille näitä Friedmanin yritysvastuukriittisiä näkökantoja. Kuitenkin 1970-luvulta lähtien alati lisääntyneet yritysvastuukäytännöt ovat saaneet Friedmanin opilliset seuraajat, ortodoksiliberaalit näkemään myös yritysvastuun keinona tehdä voittoa.
Öljy-yhtiöiden ilmastovastuu
Yritysvastuukäytäntöjen leviäminen näkyy myös öljy-yhtiöiden vastuullisuusraportoinnin yleistymisellä vuosituhannen vaihteesta alkaen. Öljy-yhtiöiden kohdalla yritysvastuun alakategoria, ilmastovastuu on erityisen mielenkiintoinen.
Ilmastovastuussa tulee esille eräänlainen tuplaristiriita: mahdollisen ja yritysvastuulle ominaisen voitontavoittelun ja vastuullisuustoimien välisen ristiriidan lisäksi öljy-yhtiöiden tapauksessa ilmenee myös ristiriita yritysten perusliiketoiminnan ja ilmastonmuutoksen torjunnan välillä:
Yksittäiselläkin öljy-yhtiöllä on merkittävä vastuu historiallisista hiilidioksidipäästöistä – esimerkiksi Chevronin osuus on yli 3 prosenttia kaikista päästöistä vuosien 1854 ja 2010 välillä. Näin ollen ainoa uskottava ilmastovastuutoimi olisi muuttaa koko liiketoiminnan perustaa.
Tälle on sinänsä hyvät edellytykset, sillä öljyvarojen hyödyntämisestä on tullut yhä vaikeampaa. Kaikki helpot öljylähteet on jo hyödynnetty. Osa öljy-yhtiöistä (varsinkin ne, joilla ei ole paljoa öljyvaroja) ovatkin aloittaneet ainakin osittaisen muutoksen kohti ”energiayhtiötä” muuttamalla strategioitaan ja monipuolistamalla portfolioitaan uusiutuvilla energianlähteillä.
ExxonMobil ei ole ollut perinteisesti yksi näistä yhtiöistä. Kuitenkin yrityksen muuttunut suhtautuminen ilmastonmuutokseen kielii ainakin siitä, ettei edes öljyyn tiukimmin sitoutunut öljy-yhtiö voi sivuuttaa ilmastonmuutosta viestinnässään.
ExxonMobilin verkkosivuilla korostetaankin, kuinka se on osallistunut ilmastotieteen kehittämiseen jo 40 vuotta. Itse asiassa tämä on totta, sillä sen omat tutkijat olivat 1980-luvulla samoilla linjoilla tieteellisen konsensuksen kanssa arvioissaan, kuinka paljon ilmasto tulisi lämpenemään. Yrityksen sisäisissä raporteissa ilmastonmuutos on tiedostettu ja ongelmaa on pidetty ratkaistavana. Sen sijaan yrityksen mainonta ja johdon lausunnot olivat ristiriidassa sisäisten raporttien kanssa aina 2000-luvun alulle saakka, kylväessään epäluuloa ilmastonmuutoksen paikkansapitävyyden suhteen.
Muutos tapahtui, kun Barack Obamasta tuli Yhdysvaltain presidentti ja Rex Tillersonista ExxonMobilin toimitusjohtaja. Silloin öljy-yhtiö teki sille poikkeuksellisen suuren myönnytyksen ja oli valmis kannattamaan valtiollista sääntelyä hiiliveron muodossa. Myöhemmin ExxonMobil kritisoi Donald Trumpin päätöstä irtaantua Pariisin ilmastosopimuksesta, koska se näkisi Yhdysvallat mieluiten samassa pöydässä muiden kanssa ilmastotoimista päätettäessä.
Ongelma on kuitenkin siinä, ettei tiedostavammalle vastuullisuuspuheelle oikein löydy katetta yrityksen omasta toiminnasta. ExxonMobil jatkaa erityisesti ilmastotoimien tekemättä jättämisen puolesta lobbaamista. Täten yritys syyllistyy massiiviseen viherpesuun: se korostaa nettisivuillaan, vastuullisuusraportoinnissaan ja mainonnassaan ympäristön kannalta esimerkillistä toimintaansa, vaikka samaan aikaan lobbaa ympäristösääntelyä vastaan ja harjoittaa pääasiassa ympäristölle haitallista liiketoimintaa.
yrityksen lausunnot korostavat sen omaa auktoriteettia ja osaamista ongelman ratkaisussa, kannattaen vain minimaalista ja markkinaneutraalia valtion interventiota.
”Vastuullisuuden” perusteena vaikuttaisi olevan vain autonomian hankkiminen: yrityksen lausunnot korostavat sen omaa auktoriteettia ja osaamista ongelman ratkaisussa, kannattaen vain minimaalista ja markkinaneutraalia valtion interventiota.
Kaikkein hälyttävintä on, ettei ExxonMobil usko, että sen kannattaman Pariisin sopimuksen ilmastotavoitteisiin edes päästään. Se perustaa liiketoimintaansa skenaarioon, jossa lämpötila nousee yli kahden asteen esiteolliselta ajalta, peilaten tulevaisuuden suunnitelmiaan näkymään, jossa ilmastonmuutoksen torjumiseksi ei tulla tekemään tarpeeksi.
Vastuullisuusraporteissaan yritys korostaakin nimenomaan haastetta vastata energian kysynnän kasvuun erityisesti kehittyvissä maissa. Ja ne energiavaihtoehdot, joita ExxonMobil tarjoaa, ovat öljy ja maakaasu. Yritys ei investoi uusiutuviin energialähteisiin, koska se sanoo teknologian olevan vielä liian kehittymätöntä. Tässä ExxonMobil poikkeaa kilpailevista öljy-yhtiöstä, jotka ovat investoineet huomattavasti uusiutuviin energianlähteisiin. Sen sijaan ExxonMobil panostaa mm. leväpolttoaineiseen, joka ei olisi niin kestävää kuin yhtiö antaa ymmärtää sekä päästövähennysteknologioihin, pääasiassa hiilidioksidin talteenottoon.
Entä Shell?
Shell mainitaan usein parempana esimerkkinä mm. ExxonMobilin ilmastovastuuta koskevassa kirjallisuudessa. Shell on tiedostanut ilmastonmuutoksen vaarat jo 1990-luvulta alkaen, mutta sen käytännön toimet ilmastonmuutosta vastaan jäivät alkuun kovin vaatimattomiksi. Kuitenkin 2010-luvulla Shelliltä löytyy myös tekoja pelkän puheen lisäksi, sillä se on investoinut uusiutuviin energialähteisiin, kuten tuulivoimaan, aurinkovoimaan ja vesivoimaan 2 miljardia dollaria vuodessa.
Perustana tälle voidaan pitää Shellin vahvaa skenaariotyöskentelyä: Sillä on kolme skenaariota ilmastonmuutoksen suhteen: Mountains, Oceans ja Sky, joista kahdessa ensimmäisessä Pariisin sopimuksen tavoitteita ei saavuteta, kun taas viimeisessä lämpeneminen saadaan rajoitettua kahteen asteeseen.
Sky-skenaarion toteutuminen, johon myös Shell nojaa, vaatii yhteistyötä yksityisen ja julkisen sekä muiden sektoreiden välillä. Turvatakseen voittonsa hyvin pitkällä aikavälillä, jopa seuraavalla vuosisadalla, Shell olisi muuttumassa öljy-yhtiöstä energiayhtiöksi. Kuten ExxonMobil, Shell korostaa energian kysynnän kasvua, mutta Shell korostaa erityisesti puhtaan energian kysynnän kasvua.
Kaiken kaikkiaan Shellin yritysvastuu on erilaista kuin ExxonMobilin. Shell ei välttämättä halua tulla sääntelyn kohteeksi, mutta se tunnistaa yhteistyön valtioiden kanssa oleelliseksi ilmastonmuutoksen vastaisessa taistelussa.
Matten ja Moon käsittelevät implisiittistä ja eksplisiittistä yritysvastuuta. Ensin mainittu perustuu yritysten käytäntöjen, ohjelmien ja strategioiden vapaaehtoisuuteen, kun taas jälkimmäinen perustuu arvoihin, normeihin ja sääntöihin jotka luovat vaatimuksia suuryrityksille.
Karkeasti sanottuna eksplisiittinen yritysvastuu edustaa amerikkalaista käytäntöä, jossa vastuullisuus on yrityksille sisäistä, kun taas implisiittinen eurooppalaista, jossa korostuu yrityksen rooli osana yhteiskuntaa. Tämä jaottelu pätee ainakin amerikkalaisen ExxonMobilin ja hollantilais-brittiläisen Shellin kohdalla.
Shellin toimitusjohtaja Ben van Beurden kuvastaa puheissaan implisiittistä yritysvastuuta ja yrityksen kunnianhimoista positiota. Hän korosti puheessa vuonna 2019 valtion roolia yksittäisen kuluttajan valintojen muuttamiseksi. Hänen mukaansa valtioiden on hyvä säännellä, vaikuttaa kuluttajan päätöksiin tasapainoisten verojen avulla, luoda kannusteita esimerkiksi sähköautojen(!) ostamiseksi ja toteuttaa hiilenhinnoittelumekanismi.
Kuitenkin on syytä muistaa, että Shell on edelleen perusliiketoiminnaltaan öljy-yhtiö, joskin erilainen kuin ExxonMobil, sillä sen voitot tulevat pääosin raakaöljyn jalostuksesta, eivätkä alkutuotannosta. Sekin harjoittaa viherpesua – joskaan ei niin perustavanlaatuisesti kuin ExxonMobil – antaessaan markkinoinnissaan suhteettoman vahvan kuvan panostuksistaan uusiutuviin energialähteisiin.
Vaikka puheiden taustalla on hyviäkin tekoja, tosiasiassa vuotuiset investoinnit öljyyn ja kaasuun pysyvät jopa nelinkertaisina lähivuosina verrattuna uusiutuviin: 8 miljardia dollaria vs. 2–3 miljardia dollaria. Myös uudessa, päivitetyssä Sky 1.5. skenaariossa todetaan, että öljy ja kaasu pysyvät merkityksellisinä vielä vuosikymmeniä. Shell tunnistaa ilmastonmuutoksen ratkaisuun vaadittavia toimia, mutta aloitteellisuuden puute ja uudelleenmetsityksen liian suuri painotus herättävät syystäkin kritiikkiä.
Täytyy muistaa, että pelkkä nimellinen luopuminen öljystä yrityksen nimessä ja markkinoinnin keskittyminen sivuliiketoimintaan ei tee energiayhtiön toiminnasta ongelmatonta, kuten myös suomalaisomisteisen Nesteen tapaus osoittaa.
Öljy-yhtiöt eivät tavoittele vain lyhyen tähtäimen voittoja
Nämä kaksi tapausta osoittavat, että yritysten instrumentalismi tulisi nähdä laajemmin kuin pelkkänä lyhyen aikavälin voittojen maksimointina, ”kvartaalitalouden” hengessä.
Shell näyttäisi adaptoivansa liiketoimintaansa hyvin pitkän aikavälin voittojen mukaan. Öljy-yhtiön muuttaminen energiayhtiöksi seuraavien vuosikymmenten aikana maksimoi sen voittoja mahdollisesti seuraavalla vuosisadalla, jolloin sen nykyiset johtajat eivät ole enää elossa.
ExxonMobilin kohdalla olisi tuotava yrityksen vallan tavoittelu osaksi tätä instrumentalismia. Siinä missä byrokraatit maksimoivat kontrolliaan budjettiin eivätkä niinkään budjetin kokoa, yritys voi tavoitella autonomiaa ja itsesääntelyä jopa voittojensa kustannuksella.
Friedmanin yritysvastuukritiikin demokratiapohdinta pätee edelleen 50 vuotta myöhemmin, mutta yritysvastuun tullessa kattavasti osaksi yritysten toimintaa, kyseisen ongelman ratkaisu vaatisi yritysten demokratisointia, mikä ei olisi tullut hänelle itselle kuuloonkaan. Viime vuosikymmenten kehitystä ei pysty perumaan, joten yritysvastuun panokselle ilmastonmuutoksen torjuntaan tulee olla avoin, mutta kriittinen, sillä yritysten tasot kunnianhimossa vaihtelevat suuresti.
Lue lisää:
- Coll, S. (2012). Private empire: ExxonMobil and American power. New York, NY: Penguin Press.
- Friedman, M. (2007 [1970]). The social responsibility of business is to increase its profits. In: Zimmerli W.C., Holzinger M., Richter K. (eds) Corporate Ethics and Corporate Governance (pp. 173–178). Berlin, Heidelberg: Springer. https://doi.org/10.1007/978-3-540-70818-6_14
- Matten, D., & Moon, J. (2008). “Implicit” and “explicit” CSR: A conceptual framework for a comparative understanding of corporate social responsibility. Academy of management Review, 33(2), 404–424. https://doi.org/10.5465/AMR.2008.31193458
- Teivainen, T. (2013). Yritysvastuun umpikuja. Helsinki: Kalevi Sorsa -säätiö.
Vili Mustakallio on yritysvastuukysymyksistä kiinnostunut valtiotieteiden maisteri, joka tarkasteli maisterintutkielmassaan öljy-yhtiöiden ilmastovastuuta.
Artikkelikuva: käyttäjä Adrien Converse, Unsplash.