—
Ezra Kleinin polarisaatiokirjan lukeminen venähti ja valitettavasti sen jälkeen myös tämän kirja-arvion kirjoittaminen. Lukupiirin jatkosta enemmän tämänkertaisen arvion alla.
Kleinin kirja ottaa tarkasteluun USA:n poliittisen järjestelmän polarisaation. Klein hyödyntää analyysissaan pääasiassa politiikan tutkimuksen kirjallisuutta, mutta myös yllättävän paljon psykologisempia koeasetelmia. Kirjassa argumentaatiota kuljetetaan erityisesti tutkijoiden tarinoiden ja tutkimustulosten kautta.
Kirjassa tukeudutaan esimerkiksi Henri Tajfelin tutkimuksiin sosiaalisesta identiteetistä. Yhdessä hänen tutkimuksistaan jaettiin 64 14-15-vuotiasta poikaa samasta koulusta ryhmiin mukamas sen mukaan, kuinka monta pistettä he näkivät näytöllä. Todellisuudessa ryhmät jaettiin satunnaisesti. Sen jälkeen osalle pojista annettiin rahaa jaettavaksi muille pojista. Paljastui, että enemmistö pojista jakoi rahaa enemmän tuon fiktiivisen kokeen mukaiselle ryhmälleen ja syrji ulkoryhmän jäseniä. Toisessa vastaavankaltaisessa kokeessa todettiin, että pojat olivat valmiita jopa jakamaan absoluuttisesti vähemmän rahaa oman ryhmän jäsenille, kunhan se tarkoitti, että ulkoryhmä sai suhteessa vähemmän (ero ryhmien saaman rahasumman välillä oli suurempi).
Läpi kirjan polarisaatio ei koske vain politiikkaa eikä vain poliittisesti aktiivisia “partisaaneja”, tiettyihin puolueisiin sitoutuneita ihmisiä. Itseään “riippumattomina” tai “puolueettomina” (independent) pitävät äänestäjät äänestävät 2000-luvulla uskollisemmin tiettyä puoluetta kuin 1970-luvun partisaanit.
Kyse onkin identiteeteistä. Itsensä kuvaaminen puoluepolitiikan yläpuolella olevaksi on arvostetumpaa liberaalilla laidalla kuin konservatiivien joukossa. Kuten Klein kirjoittaa:
“Being independent isn’t about whom you vote for. It’s about your personal brand.”
Vaalikäyttäytymistä ennustavatkin lopulta paremmin laajemmat kulttuuriset identiteetit sekä psykologinen maailmankuva (joustavammat kannattavat demokraatteja, jäykkämielisemmät republikaaneja). Äänestämisessä varsinkaan Yhdysvalloissa nykyään ei ole ensisijaisesti kyse samaistumisesta puolueisiin tai niiden esittämien politiikkatoimien kannattamisesta.
Klein vertaa urheiluun: sitä ei seurata vain hienojen urheilusuoritusten ihailemiseksi, vaan erityisesti, jotta koettaisiin oman tiimin voittavan. Vastaavasti politiikkaan aktiivisesti osallistuvia kannustaa erityisesti vastustajajoukkueen häviö. Ihminen lajina kaipasi muinaisuudessaan tiiviin, nykyistä pienemmän sosiaalisen ryhmän turvaa, minkä takia negatiiviset kuvat vastapuolesta syntyvät meille kuin luonnostaan. Kun lojaliteetti ryhmää kohtaan astuu peliin, ei mielipiteitäkään olla valmiita muuttamaan yhtä herkästi kuin muuten, koska mielipiteen vaihtamisella – tai takinkääntämisellä, kuten tekoa politiikassa joskus kutsutaan – on sosiaalinen hinta.
Polarisoituminen on ollut siis kokonaisvaltaista identiteettien kiteytymistä ja eriytymistä. Suomessakin tästä voi hakea esimerkkejä esimerkiksi alueellisten elintapojen väitetystä erilaisuudesta tai siitä, miten populistit hyödyntävät karikatyyrejä ja stereotypioita poliittisen vastapuolen elämäntyylistä, johon kuuluvat esimerkiksi asiat kuten soijalatte, polkupyöräily ja kaupunkien kahviloissa istuskelu.
Todellisuudessa tiedämme, että moni vihreä syö lihaa ja juo lehmän maitoa. Jotkut metsästävät tai harrastavat moottoripyöräilyä. Polarisaatio pyrkii sitomaan elämäntapamme, arvomme ja politiikkamme niin tiukaksi nipuksi, ettemme pysty enää ylittämään “meidän” ja “niiden” välistä railoa.
Voi mielestäni miettiä myös sitä, kuinka suuri osa sosiaalisessa mediassa jakamaamme sisällöistä on erilaista vastapuolta pilkkaavaa meemuilua? Haluammeko purkaa polarisaatiota, vaikka vihreät hyötyisivät siitä?
Heikki Sairanen kerkesi jo aikaisemmin osin tämän kirjan motivoimana kirjoittamaan blogissaan “juurien kasvattamisen” tärkeydestä. Tulkitsen tätä Kleinin kirjan valossa niin, että toimiminen omassa elinympäristössä, monen erilaisen oman identiteetin osan kautta, on yksi hyvä ase polarisoitumista ja putkinäköisyyttä vastaan. Kannattaa tulla tietoiseksi omista identiteeteistä, kriittiseksi niille ja toimia monipuolisesti osana erilaisia yhteisöjä.
Itsekin kannustaisin kaikkia toimimaan myös paikallisella tasolla itselleen mielekkäissä järjestöissä. Itse olen nauttinut paikallisista vihreistä yhdistyksistä aikanaan Vantaan vihreissä nuorissa ja sen jälkeen erityisesti Itä-Helsingissä, mutta tällaisena juurien kasvattamisen välineenä voi yhtä hyvin (tai luultavasti paremminkin) toimia esimerkiksi jokin yhteisöllinen harrastus tai vaikkapa ruokapiiri tai paikka taloyhtiön hallituksessa.
Kleinin kirjasta nautinnollista luettavaa tekeekin myös tapa, jolla hän itseironisoi ja pohdiskelee omaa paikkaansa (media)maailmassa, esim. Voxin perustajana, nörttinä, nuorena kannabisaktivistina tai vegaanina.
Kirjassa on paljon kiinnostavaa liittyen esimerkiksi väestörakenteen muutoksiin, median toimintalogiikkaan, vaalikampanjoiden rahoitukseen, alueelliseen identiteettiin, siirtoäänivaalitapaan sekä Yhdysvaltojen poliittisen järjestelmän jäykkyyksiin, jotka estävät kaksipuoluejärjestelmän purkamista. En kuitenkaan voisi tehdä niille oikeutta tässä tilassa, vaan suosittelen lukemaan itse kirjan.
Mitä sinä pidit kirjasta? Millaisia ajatuksia se herätti? Ota alapuolella kantaa myös siihen, mitä luetaan yhdessä seuraavaksi.
Simo Raittila on Ajatuspaja Vision koordinaattori.
Vaikka lukupiiri ei nyt lähtenyt lentävään alkuun, vaan myöhästyi kuukaudella, on tullut lopultakin aika valita lukupiirin seuraava kirja. Muutamia ehdotuksia on tullut jo aikaisemmin muun muassa Vision TET-harjoittelijalta. Voit äänestää alla ja lisätä myös oman vaihtoehtosi äänestykseen.