Hyppää sisältöön
|
Etsi
|
|

Vierasblogi: Miten talouskasvusta irtaudutaan – onko seurauksena massatyöttömyys?

— Vieras

Ekologisen kriisin ratkaisu vaatii nykyisenkaltaisesta talouskasvusta luopumista ja menee siten nykyisen talousmallimme ytimeen. Talouskasvusta luopuminen ilman institutionaalisia muutoksia aiheuttaa kuitenkin vakavia ongelmia, kuten työttömyyttä. Työttömyyttä voidaan teoriassa lievittää talouskasvun ja ympäristön kulutuksen irtikytkennällä, perustulolla tai työpaikkatakuulla. Mikään ratkaisuista ei kuitenkaan vaikuta käytännössä erityisen helpolta.

Keskustelu ilmastonmuutoksen ja laajemman ekologisen kriisin torjunnasta kytkeytyy usein keskusteluun talouskasvusta politiikan tavoitteena. Koronakriisin talouspoliittista strategiaa pohtimaan asetetun ekonomistityöryhmän (”Vihriälän työryhmä”) mukaan koronakriisi osoittaa negatiivisen kasvun tien olevan ”ohdakkeinen” kasvuttomuuden aiheuttaessa inhimillistä kärsimystä ja sosiaalisia ongelmia. Samaa viestiä esittää muistiossaan myös Elinkeinoelämän tutkimuslaitos Etla.

Toisaalta esimerkiksi OECD julkaisi viime syksynä raportin, jonka tarkoituksena on hahmotella uutta taloudellista näkökulmaa, jossa kasvulla ei ole yhtä suurta merkitystä kuin aikaisemmin. Vaikka raportti ei edusta OECD:n virallista linjaa eikä varsinaisesti esitä talouden kasvusta luopumista kokonaan, raportti on mielenkiintoinen etenkin, kun otetaan huomioon OECD:n keskeinen rooli (Schmelzer 2015) kasvupolitiikan maailmanlaajuisessa leviämisessä maailmansotien jälkeen.

Pohdin tässä tekstissä talouskasvua talouspoliittisena tavoitteena. Näkökulmanani on erityisesti talouskasvun yhteensopivuus ekologisen kestävyyden kanssa. Tarkastelen ensin, mitä talouskasvusta luopuminen voisi tarkoittaa. Tämän jälkeen pohdin työllisyyden ja talouskasvun välistä suhdetta ja sitä, miten vähenevän talouskasvun oloissa voitaisiin vastata siitä seuraavan työttömyyden ongelmaan.

Eroon talouskasvun paradigmasta

Puhuttaessa talouskasvusta on hyödyllistä erottaa talouskasvu sinänsä ja talouskasvu poliittisena tavoitteena. Taloushistorioitsija Matthias Schmelzerin (2015) mukaan talouskasvun tavoitteesta muodostui maailmansotien jälkeen tietynlainen ajattelutapa, jonka mukaan talouskasvu oli tavoiteltavaa, välttämätöntä ja rajatonta. Schmelzer kutsuu tätä talouskasvun sosiaaliseksi paradigmaksi. Talouskasvun paradigma ei siten merkitse pelkkää kapitalistisen talouden laajentumista, vaan laajempaa poliittisista ja tieteellisistä diskursseista sekä tilastollisista käytännöistä muodostunutta ajattelumallia.

Vaikka ajatus taloudellisesta edistyksestä ja talouden kasvuun pyrkivä makrotalouspolitiikka syntyi osin jo 1800-luvulla, moderni talouden kasvun sosiaalinen paradigma sai vakiintuneen muotonsa siis vasta 1900-luvun puolivälissä. Kansantulon yhdenmukaiset laskelmat ja tilastoinnit mahdollistivat kansantalouksien välisen vertailun ja talouskasvusta tulikin yleinen kehityksen symboli.

Talouskasvusta tuli yksi keskeisimmistä politiikan tavoitteista. Samalla usko talouden jatkuvaan kasvuun mahdollisti vaurauden jakoon liittyvien kysymysten osittaisen sivuuttamisen (Barry 2018). Isompi kakku toi kaikille enemmän syötävää, joten kakun jako ei ollut yhtä olennaista.

Talouskasvun paradigman voimakkuudesta kertoo se, että on vaikeaa kuvitella taloutta ilman kasvua, taloutta kasvun jälkeen (Joutsenvirta ym. 2016). Paradigman näkökulmasta talouskasvusta luopuminen näyttäytyy koronakriisin kaltaisena talouden äkkipysähdyksenä. Ekologisesti kestävän yhteiskuntapolitiikan on kuitenkin ratkaistava talouskasvun ongelma tavalla tai toisella. Perustava ongelma on talouskasvun ja ympäristökuormituksen, kuten hiilidioksidipäästöjen, välinen korrelaatio.

Irtautuminen talouskasvusta ei kuitenkaan ole yksinkertaista ja vaatii muutoksia instituutioihin, jotta esimerkiksi työttömyyden aiheuttamilta yksilöllisiltä ja yhteiskunnallisilta haittavaikutuksilta voidaan välttyä. Talouskasvusta irtautumisen merkitys on kahtalainen. Yhtäältä on pohdittava, mitä talouskasvusta irtautuminen tarkoittaa. Toisaalta kysymys on siitä, mitä talouskasvusta irtautuminen vaatii, ja miten irtautumisen tiellä olevat esteet ylitetään.

Talouskasvusta irtautumisen ei tarvitse tarkoittaa lamaan johtavaa äkkijarrutusta, jossa työttömyys ja konkurssit lisääntyvät hallitsemattomasti. Esimerkiksi yllä mainitun OECD:n raportin näkemys on, ettei talouspolitiikassa tulisi antaa talouskasvulle etusijaa, vaan tarkastella tarkemmin talouskasvun yhteyksiä hyvinvointiin, eriarvoisuuteen ja ekologiseen kestävyyteen. Kyse on siis enemmän talouskasvun sosiaalisen paradigman, jossa talouskasvu on samaistettu yhteiskunnalliseen edistykseen, hylkäämisestä kuin talouden kasvun lopettamisesta sinänsä. Vastaavaa ajattelua edustaa myös Kate Raworthin Donitsitalous, jossa kasvua ei tavoitella hinnalla millä hyvänsä vaan suhtaudutaan siihen agnostisesti.  

Talouskasvun tavoittelusta luopuminen vaatii paitsi materiaalisia myös sosiaalisia, poliittisia ja taloudellisia muutoksia. Irtautumisen tiellä olevat esteet ovat siis olennaisesti poliittisia ja eettisiä. Talouden perustaa mylläävät muutokset on tehtävä poliittisen prosessin kautta. Läpäistäkseen poliittisen prosessin muutosten on oltava hyväksyttäviä ja nautittava riittävää kannatusta. Siksi muutosten tulee olla myös oikeudenmukaisia.

Esimerkkinä työttömyys

Yksi keskeinen talouskasvun tavoittelua oikeuttava tekijä on kasvun työllisyyttä edistävä vaikutus. Taloustieteessä puhutaan Okunin laista, mikä viittaa käänteiseen yhteyteen laskevan tuotannon ja työttömyyden välillä. Laskeva tuotanto johtaa siis työttömyyteen, kuten koronakriisin aiheuttama taantuma jälleen todistaa. Työttömyys taas aiheuttaa inhimillistä kärsimystä ja mahdollisesti myös poliittista levottomuutta. Miten työttömyyden ongelma siis ratkaistaan oikeudenmukaisella tavalla?

Yksi keino on luottaa 1) talouskasvun ja päästöjen sekä 2) talouskasvun ja luonnonvarojen kulutuksen väliseen irtikytkentään. Ensimmäistä pidetään mahdollisena tuoreessa Sitran raportissa, kun taas toisesta ollaan epävarmempia ensin mainittua kommentoivassa Sitran tekstissä.

Tässä vaihtoehdossa annetaan talouskasvun jatkua aloilla, joiden kasvu ei lisää kuormitusta ympäristölle pyrkien aktiivisesti ohjaamaan kasvua tähän suuntaan. Irtikytkentään luottaa esimerkiksi Euroopan unionin Green Deal -ohjelma. Tämän vaihtoehdon ongelma on se, etteivät irtikytkentää tutkineet tutkijat usko irtikytkennän mahdollisuuteen (Hickel & Kallis 2019) riittävän suuressa mittakaavassa ja riittävän lyhyessä ajassa. Irtikytkennästä ei ole sellaista näyttöä, että sen varaan voitaisiin laskea ihmiskunnan tulevaisuus (BIOS-tutkijat 2019).

Toinen keino on vähentää toimeentulon riippuvuutta palkkatyöstä takaamalla kansalaisille riittävä perustulo (Otto Lehdon vierasblogi). Työttömyys ei aiheuta yhtä suurta kärsimystä, jos toimeentulo ei ole riippuvaista palkkatulosta. Vastikkeettomana tulona perustulo vapauttaisi ihmiset palkkatyöstä ja mahdollistaisi palkkatyöstä riippumattomien tavoitteiden eteen toimimisen. Toisaalta perustulo ei välttämättä kovin lyhyellä aikavälillä poistaisi kaikkea työttömyyden aiheuttamaa kärsimystä. Palkkatyö tuottaa monille hyvinvointia muutenkin kuin pelkän palkan muodossa. Vastikkeettomalle sosiaaliturvalle ei myöskään näyttäisi olevan suurta kannatusta Suomessa (BIBU-hankkeen Sotupuntari 2018).

Kolmas mahdollinen tapa ratkaista talouskasvusta luopumisen seurauksena syntyvä työttömyyden ongelma olisi vähentää talouskasvun ja työllisyyden välistä riippuvuutta työpaikkatakuun (Alcott 2013) avulla. Työpaikkatakuun ideana on taata julkisesti kaikille halukkaille työpaikka määrätyllä palkalla.

Työpaikkatakuuta ovat pitäneet esillä erityisesti modernin rahateorian (MMT) kannattajat (Tcherneva 2020). Ajatuksena oli alun perin (Mosler 1997) sovittaa yhteen täystyöllisyyden ja hintavakauden tavoitteet. Työpaikkatakuu sopii kuitenkin mainiosti kestävän yhteiskunnan ekologiseen jälleenrakennukseen (BIOS 2019), sillä se vähentää työllisyyden riippuvuutta talouskasvusta ja siten työttömyyden aiheuttamia sosiaalisia ja inhimillisiä ongelmia. Lisäksi se mahdollistaa työn ohjaamisen ekologisesti kestäviin kohteisiin.

Työpaikkatakuu ei ole kuitenkaan välttämättä yhtään helpompi ratkaisu talouskasvuttomuuden aiheuttaman työttömyyden ongelmaan kuin perustulo. Julkisen sektorin säästöpaineissa suora julkinen työllistäminen tuskin nauttii sen suurempaa kannatusta kuin perustulokaan. Toisaalta työpaikkatakuun tarjoama työ voisi joutua stigmatisoiduksi, jolloin työttömyyden aiheuttama häpeä vaihtuisi takuutyöpaikan aiheuttamaksi häpeäksi.

Ympäristö ja resurssitekijöiden vaikutuksia suomalaiseen yhteiskuntaan tutkiva BIOS-tutkimusyksikkö esittääkin ekologisen jälleenrakennuksen osaksi myös kulttuurista muutosta. Kulttuurinen muutos voisi tässä kontekstissa tarkoittaa esimerkiksi palkkatyöttömyyden häpeän poistumista perustulon käyttöönottoon yhdistettynä. 1900-luvun kuuluisin taloustieteilijä, John Maynard Keynes ennusti jo 1930-luvulla usein siteeratussa tekstissään jatkuvan talouskasvun johtavan työajan vähenemiseen ja vaurauden kasaamisen motiivin surkastumiseen.

Kenties ratkaisu talouskasvusta luopumisen seurauksena syntyneeseen työttömyyteen löytyykin vapaa-ajan uudenlaisesta arvostuksesta. Nykyisen työllisyysasteen nostoon pyrkivän yhteiskuntapolitiikan olosuhteissa ajatus kuulostaa radikaalilta kulttuuriselta muutokselta. Talouskasvun aiheuttamien ympäristöhaittojen ongelmat on kuitenkin ratkaistava jollain keinoin eikä mikään vaihtoehto näytä erityisen helpolta.

Lue lisää

Jussi Systä on poliittisen talouden kysymyksistä kiinnostunut valtio-opin maisteriopiskelija Tampereen yliopistossa.